Wilma-Emilia Kuosa: Häkkiooppera

Palaan Villa Kiven Kirjailijatalon työpöydän edessä aukeavan Töölönlahden halki takaisin lokakuuhun joka kerta, kun kirjoitan Häkkioopperaa. Sain viettää lähes koko lokakuun Sysmän hellässä huomassa runojen syleilyssä. Häkkiooppera on toinen runoromaanini, jatkumo esikoiseni Titaanisydämen anatomian tarinalle. Kirjoitustyön päätös häämöttää edessäni kuin ikkunasta näkyvä oopperatalo, asioilla on kummallinen tapa nitoutua yhteen.

Olen aloittanut kirjan kirjoittamisen noin 10 vuotta sitten mutta vasta koronavuosi antoi ajan muovata siitä ehjä kokonaisuus. Vaikka runoja oli jo yli sata kirjoitin Häkkioopperan ensimmäisen runon Sysmässä.

Tuulen raastamien ikkunoiden takana punon meidän tarinaa niin kuin pankkiryöstöä

lipuen kaikkiin niihin kohtiin joissa kumpikaan ei kääntynyt lentäen kurkiauran yli nyt

kuin mustaa joutsenta

ei olisi koskaan keksitty Tšaikovskin tahdissa kuolemaan

päästän salametsästäjät kurkustani härkätaisteluareenalle

yleisö saa taputtaa vasta kun kukaan ei enää hengitä sanaakaan

alitajuntani palatsin krokotiilit antavat harmaan kyyhkysen lentää rauhassa

viestintuojaa ei ammuta edes ydinsodassa

kuukausien säntillisen kuivakauden jälkeen olen löytänyt ylisuorittamisen koukuttavan kiireiseen ytimeen jossa lassoan kiinni kaikki ne tavoitteet joita olen lykännyt sinusta hartaasti arpeutuessani sellaiseksi ihmiseksi jota haluan katsoa peilistä vielä jonain päivänä.

Ympäriltä kantautuu vienoa kyyhkysten kurnutusta

Taiteilijaresidenssit ovat siitä hauskan kummallisia, että niissä ikään kuin muutetaan yhteen tuntemattomien kanssa. Rinnakkaiseletään omissa maailmoissa ja arasti tunnustellaan milloin voi jutella.

Tällä kertaa kanssani samaan aikaan paikalle sattui myös Tommi Parkko. Keskustelimme usein iltaisin ja väistämättä puheeksi nousi kokoelmani, jonka kanssa kipuilin yllättävän paljon juuri Sysmässä. Kävelin upeissa ulkoilumaastoissa ja ihastelin ruskaa pohtien, miten saisin tarinani kerrottua niin, että se kantaisi kannesta kanteen. Tommin kanssa näistä asioista keskusteleminen tuntui hapelta sukelluslaitteisiin ja lopulta rohkaistuin pyytämään häntä kustannustoimittajakseni. Onnekseni se sopi myös kustantajalleni Basam Booksille ja Tommille.

Nyt olemme jo lähestymässä loppusuoraa ja matkasta on tullut ontuilemisesta huolimatta kepeämpää. Häkkioopperan julkaisu on suunniteltu syksylle.

Sain viettää melkein koko lokakuun Sysmässä sulkeutuneena Villa Sarkian ihanaan runokirjastoon. Kuukaudessa ehtii lukea kymmeniä runokokoelmia jos oikein tahtoo. Minä tahdoin ja havaitsin nopeasti, että jos lukee äidinkielen lisäksi ranskaksi ja englanniksi niin päivittäinen kulutus kestää vielä enemmän kuin yhdellä kielellä. Ikään kuin aivoihini olisi tehty kiintiöt, minkä verran asiaa milläkin kielellä per päivä pystyy sulattamaan. Olen varmaan asunut liian pitkään maiden välistöjä, kun aivoni ovat päässeet tähän tilaan.

Erityisesti Robert Creeleyn runot saivat minut kirjoittamaan pitkästä aikaa myös englanniksi, vaikka olen viime vuosina kirjoittanut lähinnä suomeksi ja joskus ranskaksi.

she’s graced with good intentions

marching in the library

I aked for her attention

like somebody who wanted to learn how to read

she would waltz through the book shells

here’s hoping she’d notice me

I drop down some poetry

and she bends like she could never break

piking up after me like we were already a couple

of people wrapped together with the bindings of a book and everything in common

Robert Creeley she murmurs

Indeed I smile at her

Kiitos Nuoren Voiman Liiton mahdollisuudesta olla Villa Sarkiassa ja Sysmälle tästä tilaisuudesta, odotan jo kovasti että tapaamme jälleen!

Koronasta johtuen ei paikallisia esiintymismahdollisuuksia ollut tällä kertaa tarjolla mutta oli ihanaa tehdä juttu yhdessä Lähilehden kanssa ajastani Sysmässä, kiitos yhteistyöstä.

Ps suosittelen lämpimästi vierailua Suomen Harmonikkamuseossa, se oli odottamaton elämys!

Maija Kauhanen: Ihmeiden aikaa

On maaliskuu 2021, ja kaikki paikat ovat kiinni, kuten nykyään on maaliskuussa tapana. Olisi aika hakea uusi vaihde romaanini kirjoittamiseen, mutta en pääse yksiöstäni minnekään, esimerkiksi kahvilaan. Mistä sen haen? Retket pyykkitupaan ja lähikauppaan eivät tuota tulosta.

Löydän porsaanreiän, residenssin peruutuspaikan. Hämmästyttävää.

Viime hetkeen asti odotan oireita, jotka estävät matkan. Mutta sitten on matkapäivä, ja olen yhä oireeton. Tämän on pakko olla jotenkin kiellettyä, mutta niin minä vain lähden residenssiin.


Matkustaminen


Yksiö Helsingissä ei ole kotini. Iso punainen rinkkani on minun kotini. Kun sen tuttu paino asettuu lantioni varaan, kaikki on taas kohdallaan.

Minua jännittää poistua asunnostani rinkka selässä ja matkustaa metrolla linja-autoasemalle. Pohdin, tuijotetaanko minua ehkä kuin toisesta ajasta saapunutta, joka ei tiedä kulkutaudista mitään. Kuin ihmistä, joka on ollut vuoden uutispimennossa, kunnes eräänä päivänä päättää lähteä reilaamaan.

Olen tietenkin pettynyt, kun kukaan ei lotkauta korvaansa.

Matka Sysmäänkin käy kommelluksitta. Kolmen tunnin bussimatka ei vain tunnu samalta kuin kolmenkymmenen tunnin, kirjoitan haikeana ystävilleni.

Sysmässä minua vihdoin tuijottaa se yksi ihminen, joka näkee minut matkalla linja-autoasemalta Villa Sarkialle. Joku sentään tekee oikeutta tämän asian valtavuudelle: olen matkoilla!


Yksinäisyys


Olen matkustaja ja kirjoittaja, joten olen jo vuosia ollut paljon yksin. Olen ollut lisää yksin pandemian aikana, enemmän kuin haluaisin. Myöskin Villa Sarkiassa olen paljon yksin.

Yksinäisyys kuitenkin vaihtaa väriä.

Aluksi minua pelottaa talossa. Pelkään vanhoja, pimeitä nurkkia, naksahduksia ja rasahduksia. Pelkään, että en olisikaan yksin.

Tiedän, että taloon on tulossa parin päivän jälkeen toinenkin asukas. Hänen saapumispäivänään arvelen kuulevani alakerrasta askeleita. Laskeudun portaita katsomaan, jostain syystä hiirenhiljaa. Hän lähestyy portaikkoa yhtä vaiti, vaikka silloin en sitä vielä tiedä. Kun tulen portaiden juurelle, löydämme äkkiä toisemme kulman takaa, ja kumpikin säpsähtää.

Jälkeenpäin yritän miettiä, miksi emme huhuilleet ja huudelleet toisiamme, vaikka tiesimme toisistamme ja olisimme voineet helposti välttää molemminpuolisen säikähdyksen. Pelottavinta kai olisi huhuilla tyhjyyteen ”onko siellä joku?” ja olla saamatta vastausta. Joutua kuuntelemaan oman epävarmuutensa ääntä, joka jää kaikumaan autiossa talossa.
Tärkeintä on tietää, onko yksin vai ei.

Kun toinen asukas lähtee, pyydän sysmäläisiä ilmoittamaan minulle, jos joku uusi on tulossa taloon. Nyt siis tiedän, ja yksinäisyys saa kauniin värin. Täytän tilan sanoilla, musiikilla, ruoalla ja tanssilla. Leikillä. Aika kuluu lempeästi ja sitä on juuri oikea määrä kaikelle.


Kevät


Pandemia ei mene ohi sillä välin kun olen Villa Sarkiassa, mutta toinen inhoamani asia menee: talvi. Aluksi ehdin turhautua kevääntulon hitauteen. Köpöttelen purevassa viimassa pitkin jäistä Väihkyläntietä ja kiroilen kyllästymistäni ääneen. Päädyn lapselliseen ratkaisuun: odotan sisällä niin kauan, kunnes talvi on ohi! Siitä suunnitelmasta joudun luopumaan, kun lihaksia alkaa kolottaa.

Mutta yhtäkkiä talvi tosiaan onkin ohi. Pakkaset loppuvat ja lumi alkaa sulaa. Yhtenä yönä kuulen, kun sade ropisee peltikattoon. Viimeisenä päivänäni Sysmässä istun järven rannalla ja katson perhosen lentoa jään yllä. Kun palaan Villa Sarkialle, lumi on parin tunnin poissaoloni aikana jättänyt pihanurmen. Pikkuiset lumikellot nyökyttelevät pensaiden alla päitään niin kuin olisivat aina olleet siinä. Ne näyttävät moittivan minua kärsimättömyydestäni. Mitä kuvittelin? Ettei se koskaan loppuisi?

Anne Teikari: Pakkasta ja paljon lunta

Pyhän Olavin kirkko yllättää aina, ihan sama mistä kulmasta se tulee eteen. Ikiaikainen kivimörkö. Hautuumaalla emäntä Edith Kukkula makaa miehensä kanssa vieretysten. Kävelyreitit vievät Ohrasaaren liepeillä mannerta pitkin, useat ohikulkijat nyökkäävät tuntemattomalle vastaantulijalle. Minäkin katson silmiin, nyökkään ja käännän nopeasti katseen kohti kulkureittiä. Hypähtelen latujen yli.

Hoen mielikuvitukselliselle vieressä kulkijalle kirkon kauneutta. Täällä on aikaa, tilaa ja syytä heittäytyä runolliseksi.

Avantouintipaikassa koppiin menee vain yksi kerrallaan koronatilanteesta johtuen. Pieni mummo hymyilee niin ystävällisesti, että sanon anteeksi ainakin kaksi kertaa, en oikein tiedä miksi, julkinen avanto tämä on, mutta tuntuu, kuin olisin tunkeilija puisessa kopissa, jonka seinällä on lista muista yhteisön jäsenistä. Nimeäni ei listassa lue, mutta katson silti, keitä on ollut paikalla.

Vesi on aivan normaalilämpöistä, keskityt vain hengittämiseen, sisään, ulos, ei sen kummempaa, aivan normaalilämpöistä. Kyykistyn veteen ja nousen vinhaan ylös. Kartanon nurkasta löytyivät pesemistä vaille villasukat hyistä pulahdusta varten, eivätkä varpaat enää ensikerran jälkeen palellu.

Olen täyttänyt ja tyhjentänyt tiskikonetta. Se on vuosia käsin tiskanneelle aina luksusta. Luulen edellisessä elämässäni olleeni vähintään sisäkkö, jos en taloudenhoidon vastaava esihenkilö. Toisen asukkaan kanssa pohdimme, onko mahdollista juoda teetä liikaa. Hampaat alkavat kellertää, mutta tulevalla viikolla menen kaupungissa riemuun nimeltä hammaskivenpoisto. Sen pitäisi kuulemma tehota kellastumiseen, vaikka loppujen lopuksi tulen aina valitsemaan teen yli valkoisten hampaiden.

Tässä kuvailen maisemia, koska en haluaisi kertoa siitä, miten tärkeä tämä Sysmän-retki on minulle ollut. Yläkerran päätyhuoneessa on ollut monta neliötä tilaa meuhkata ääneen. Ja sitten taas ryhtyä töihin.

Olen alanvaihdon edessä, ja Villa Sarkiassa sain tilaa keksiä itseäni vähän uudelleen. Kiitos Sysmä, minkä teit.

Hän on Sysmässä

Muistan lapsena löytäneeni kesämökin kirjahyllystä Minna Canthin näytelmän Hän on Sysmästä. Tuo repaleinen vanha nide huvitti minua ja parasta kaveriani ainakin yhden aurinkoisen kesäpäivän, kun päätimme lukea sen ääneen vuorotellen eläytyen repliikkeihin. Muistan sen jopa innoittaneen meitä raapustamaan omia näytelmänpätkiä, joskaan syynä ei ehkä ollut tekstin laatu vaan ennemminkin sen muoto ja vuorosanojen hauskuus. Hän on Sysmästä lienee aikansa, 1900-luvun vaihteen, huvinäytelmille tyypillinen tapaus. Mitään muuta kuin nimi siitä ei ole jäänyt mieleeni.

Sysmästä voin sanoa samaa. Se oli tuttu minulle vain nimenä. En olisi ennen residenssiaikaani osannut edes sijoittaa sitä kartalle. Päivä päivältä se on kuitenkin tehnyt itsensä tuttavaksi. Koronapandemian hiljentämässä Suomessa Sysmä on tarjonnut minulle viihtyisyyttä, jatkuvuutta ja turvaa.

Halusin tehdä kirjoittamisen täällä itselleni helpoksi, niin vaivattomaksi kivuttomaksi kuin mahdollista.

Valmistaa aika vastaanottavaiseksi,
lukea ja ajatella.”

Jälkikäteen olo on painostava. Ei, ei se ollut helppoa vieläkään.
Kaikki on vieläkin auki, tekstinpätkät solmimatta. Mistään ei tullut sen valmiimpaa.
Aika, jonka vietin täällä oli silti paras mahdollinen. Kävi kuten ajattelin, en lopulta olisi voinut kuvitella itseäni mihinkään muuallekaan.

Kuukaudeksi minusta tuli Villa Sarkian asukas, yhtä lailla kuten Villa Sarkiasta minun asukkaani. Joskus elämässä tapahtuu outoja siirtymiä. Ajanlasku alkaa alusta. Täällä ehkä kävi niin. Tosin tyystin vailla dramatiikkaa – hiljalleen vaan, arkisesti. Vähissä erin.

Etenkin aika, jonka vietin yksin talossa tuntuu vahvasti takaraivossa. Kun muuttaa itsensä nopeasti pois ympäristöstä, missä kaikki kytkeytyy kaikkeen ja oleminenkin on muistumien samentamaa ja sitten saapuu äkisti jonnekin, missä ei tunnu tapahtuvan mitään, kaikki vain odottaa. Silloin on aiempi jätettävä sikseen ja kaikki kytkökset luotava uudestaan – aluksi voi vain pysähtyä havainnoimaan. On ensin nähtävä ja ajateltava tila, oma paikkansa siihen ja vasta sitten voi antaa ajan jälleen alkaa kulumaan.


Poetry in Making: Runoilijaesittelyssä Ilai Elias Lehto

Koska en koronasuositusten takia päässyt lähestymään sysmäläisiä julkisella esiintymisellä lupasin tehdä videoidun esittelyn itsestäni. Tässä se nyt on. Erityiskiitos kuvausavustajalleni, Anna Varjakoskelle.

PS. Tein runomuistiinpanoistani ja päiväkirjamerkinnöistäni myös runozinen. Piilotin yhden kappaleen residenssin kirjahyllyyn ja toinen löytyy kirjaston kokoelmista. (https://lastu.finna.fi/Record/lastu.1750473)
Ja koska runous elää vapaana ja kuuluu kenelle vaan olen myös laittanut sen jakoon netissä! Pdf-versio löytyy seuraavasta linkistä: https://drive.google.com/file/d/1MxHDzU19i8mm0ZpNwl7x95DS8kINOz5W/

You have to sit on your art like a little horse.

Ricarda Kiel: This is not a regular blog post about Villa Sarkia, because my stay at Villa Sarkia was not regular – but I only realized this in hindsight. It was to be the last time in a not-yet finished time period that I would be out of my country, it was the last bit of normal-not-normal life that I experienced before Covid-19 hit hard. The diary notes are from February 2020, I wrote the introduction around June 2020.

How to write about all that has happened to the entire world in recent months, and about what a large privileged part of the Western world has been instigating and cleverly ignoring for centuries? When everything is constantly changing and the basic misery remains the same? Also: When so many people are already writing and recording and interpreting?

In times like these: Does it make any sense at all to keep a diary?

Of course it does. Especially in times like these.

I want to record how blindly I slid into my realization of this situation, how it has been tossing me back and forth, and how I try to find meaning in it and voices I can trust. I want to record how lucky I am compared to so many around me, how lucky I was to be able to fill my cup to overbrimming before reality as I knew it was turned upside down. And also what anger I have accumulated, at politicians and their empty promises, at journalists who distort stories, at missed opportunities, at those distrusting the government so much that they endanger their neighbors.

George Saunders wrote in a letter to his students about the Covid 19 period: “(…) what you’re able to write about it will depend on how much sharp attention you are paying now, and what records you keep. Also, I think, with how open you can keep your heart.

That’s what I’m trying to do now. To stay attentive and take notes and keep my heart open in everything.

Here we go: Finland. A collage of travel notes and pictures.

My February in a wooden house with other writers. With E. Who is a major reason I felt safe and at home and understood during the residency.

Welcoming the weirdness.

It’s so quiet here that for the first time I hear the sound my necklace makes when I take it off. A soft swoosh.

Then it was the finnish writer in the room next door humming that made me happy.

Dates with licorice. Big matches in packs with a sauna man on them. So much sun, sun all day. An ice fisherman on the lake, drilling his huge drill into the ice, no one else for miles. The amazingly nice S supermarket, the cheaper one, somehow more accessible to me. I find everything I need, I go to the bathroom in the supermarket and watch the locals gamble at the vending machine, in this village without a café.

I still feel surprisingly neutral. Not unhappy, not frantically excited. Observing. Arriving. I very much like the weird and funny translations I get with my new app.

Stoneless toilet stone toad = That’s a date.

I like the proximity of the table and bed, the low windows, the proximity of everything to everything. Reading in bed. I’m learning to read. To use my reading. To pay attention across several books. This month is worth it for that alone.

Finnish porridge is supposed to taste like bread, salty and buttered.

Actually, everything here is made of oatmeal.

I’m dreaming about emails and all the things I have to do quickly. But I don’t have to do anything. It doesn’t matter when the others get up, what they do or how much they work. Sitting in bed, curled up, the window open, icy air outside and the first morning light and a dog barking wolfishly. So much in my head, and I am suddenly awake.

I like the heater here, warming up so quickly. I like the sunrises and their glow, I like the smoky air. I like how the whole school walks to the theater, they trudge past our house, lurching, through sun and snow. I like how most of the men here wear safety jackets, in neon yellow or orange.

I practiced now-time and looked at animal tracks, I walked two hours through a quiet forest, always along the water’s edge. Snow crunching. Glistening. Puffing. Dusty.

This regularity, or monotony, is the real luxury. Every day is like every other, only the light is new. We eat similar things, we do similar things. Our conversations get deeper, our sauna sessions hotter. I develop a little routine, little procedures that I repeat. I collect thoughts and drawings, and maybe I am getting closer to something.

I’ve forgotten how to write poetry. Now I’m looking for a can opener for these words.

Today my desire for writing, for language, for trying things out wants to live. Today I want the regularity, the uniformity of these days here to live on, these days which of course are never the same, the delicate connections, my minimalist and yet loving self-sufficiency, a cheese, a beet, a packet of crispbread, salty butter. Today shall die the fear of having to keep everything with me. What wants to stay shall stay.

How does an even deeper freedom feel? Worried about what, caring about whom and what?

That’s the wrong question, of course. More importantly: How does freedom feel in my body?

Answer: It feels like a soft big inner tube. And heavier than I thought. Weighted and anchored, because freedom is also the freedom to stay. A body also needs weight to dance.

Slowly, I trust myself. The conversations I have, the connections I draw, the images I paint, the themes that repeat themselves – all of these are signs that I will find a way to deal with my material, and find beauty and dignity and strength in it.

And: Creating change by showing each other how we live. Over and over again, I’ve been realizing how that’s one of the most powerful things we can give each other. Modeling boundaries, modeling freedom, modeling weakness, vulnerability, joy, creating safe places, dancing on the icy lake, loving and calling it love. Showing each other how we find our ways and how difficult it really is.

Porridge with salty butter, powdered berries, almonds, flax seeds. Crispbread with salty butter, avocado, beetroot, lemon juice, thick pepper. Crispbread with peanut butter, cinnamon, pear. My deep dark heavy Oatly cocoa. Bright broccoli with rice and canned lax.

This may look like a vacation, but it’s work. Work on my own story, on understanding my own story. I am learning to keep the water clear. Thinking things through, finishing things, pinning thoughts. And it’s home.

No, there is no bad food. Yes, my inner security trumps everything. Yes, people can make a difference.

It’s gray outside with a shred of a view of the one hill and a bit of light to the east, and the weather here is such a good image for my processes. It’s the same elements every day, and the same forces acting on it every day, and yet each day is so distinct and strikingly different from the others. The amount of ice on the sidewalks, the amount and type of snow, its colors and sounds, the color and size of the sky, the temperature, the shape of the ice flowers on the window, the width and clarity of the view, the thickness of the ice on the lake, the traces of melting ice, how strong the wind is, whether I need to hook the windows …

I’m slowly saying goodbye to my idea of finding the one good daily rhythm that gives me a peaceful night’s sleep, and the one way of feeding myself that always makes me feel good – it remains a daily balancing and feeling into my body and its present shape, and of course it’s actually just right that way.

From an essay by Freya Daly Sadgrove, whom I meet through E: people don’t read your poems to find out about you / they read them to find bits of themselves / which is why anybody reads anything / you aren’t interesting until you tell someone something about themselves they didn’t know or couldn’t have articulated.

Today was the first time in three weeks that I heard a car honking.

And I’m starting to think about what habits I’ll be taking with me. Drawing to music every day, definitely. Writing by hand, perhaps. Falling asleep at certain set times. Trusting my process. The peanut butter and cinnamon pear thing. Translating? I haven’t even started that yet, not on the page. Reading while jotting down quotes.

I took such a long walk, soaking up sun and discovering new corners and listening to the wind in the ice and the ice itself, its calls and crackles when I step on it, and I’ve been walking across the lake with E, and dancing and crawling, with hands and feet and a lot of joy. All those bubbles in it! And the cracks! And the mysterious black underneath, and the panting fish, and the wild deep breathing of the ice … And how smooth it feels, how polished, Finland’s second largest gem.

Then we slithered around on the frozen waves together for a very long time, looking at the fish and looking at the sun and venturing out quite far, and then no further. We found three-dimensional cracks today, twisted like drills and pulled like muscles and fascia, and big new galaxies.

I did not paint today. I sat reading downstairs in the armchair, under moon and Venus eyes. I have done so much else and so little. I am also here to learn to be less strict with myself. For the most part, I’m deepening my own useful ruts here.

And a re-framing I learned from E today: I’m not intellectually lazy when I choose not to decipher cultural references in other people’s texts. I just choose to use my energies differently.

I’m done. I’ve done my work here, I’ve written twelve poems and a sprawling poetic essay, I’ve revised them all again, and then I closed the book.

Then I went ice swimming. Second time, in great sun, with very cute grandpa company and tea on the little bench in front. Vallti taught us to say “I love you” in Finnish (minä rakastan sinua, as E shouted after him as we were leaving, which clearly confused him) and he showed us the little hut of the ice-swimming club, which is warmed and where everyone keeps their slippers and bathrobes, and on the wall there is a list of all the names and all the days in the month, and they put little crosses when they have gone swimming.

(Also we are in a metal band now it is called Frosty Moss. E plays the D on the bass & I scream frooooosty! Mosses! And I dance on one foot. We have t-shirts that say Kiss my Moon & Frost my Venus.)

And the fish we found on the lake were roach. I like that, knowing their name, just like I like being able to call the jackdaws jackdaws and to identify the different constellations. Probably because we know so little else accurately, we carry the mantra “Who knows! Not us. But how?” across the ice.

I am so submerged in this sysmatic small world. But I have to prepare myself a bit for the fact that things will be different again and that the questions will come back.

For now, though, my last day here. Saying goodbye to E, painting, soaking up the sun and the lake, doing the last little things I wanted to do.

What I didn’t see this month: Traffic lights. Pregnant women.

I only saw one Black person this month and one fire truck. An ambulance twice.

The looming clouds make it easier for me to say goodbye, announce a new phase. In bright sunshine I went to say goodbye to all my favorite places, kissed the lake and knocked on the wood, and then the clouds started rolling in.

New happenings on the lake: A woman with some kind of sled, in which her dog sat, who looked just like M the dog in my dream. The guy in the neon top on his bike. Two Youths of Sysmä looking at their cell phones and playing ice hockey at the same time, shooting around on the ice so naturally and fluidly and powerfully that it made my head spin and my heart ache.

I received so many gifts here. The entire month a gift. I keep the daydreams that do me good and bring me joy. It doesn’t all have to go, I don’t have to purge myself of anything. I take nourishment with me from here, and I will leave some things behind.

And I can’t make the wind in my fingertips unseen, the swirls are too clear.

I think: You have to sit on your art like a little horse. It has to take you somewhere.

Niina Kivilä: Avannossa ja kinoksessa

Kylmä vetää minua puoleensa. Residenssijaksoni aikana sain voimaa kirjoittamiseeni ulkona nukkumisesta ja päivittäisestä pulahduksesta avannossa.

In English below: Sleeping in the cold and winter swimming in Villa Sarkia.

Yöilma synnyttää outoa tekstiä

Kaipaan aina ulos nukkumaan, sillä siellä tunnen olevani turvassa. En käytä telttaa vaan haluan olla taivaan alla, nähdä pilvet ja tähdet, herätä puiden oksia katsellen. Otan aina matkalle mukaan makuupussin, alustan ja riippumaton, jos ulkona yöpymisen mahdollisuus vaikka yllättäenkin avautuisi.

Residenssiä varten olin tulostanut itselleni mukaan nipun lähiseudun maastokarttoja ja ottanut mukaan hyviä kulkuvälineitä: sukset, polkupyörän. Saavuttuani kuitenkin huomasin, että minun ei tarvitse lähteä mihinkään. Talon parveke olisi erinomainen paikka nukkumiseen. 

Uinuessani öisellä parvekkeella havahduin terävään ja märkän tuntemukseen kasvoillani. Oli alkanut sataa lunta, joten kaivauduin onnellisena syvemmälle pussiini ja nukahdin uudelleen. Unet päätettyäni nousin ohuen kinoksen alta kuin karhu talviuniltaan. Oloni oli euforinen ja energinen, ajatukseni erilainen kuin tavallisesti. Sinä aamuna kirjoitin oudoimmat tällä residenssijaksolla syntyneet tekstini.

Avanto uudistaa mielen

Pystyn kirjoittamaan ja ajattelemaan aina muutaman tunnin kerrallaan. Tämän jälkeen mieleni tylpistyy enkä kykene enää luomaan uutta. Avantouinti on paras keksimäni ratkaisu tähän ongelmaan. Se tekee mielelleni saman kuin yöuni, sillä ajatukseni ovat uinnin jälkeen kuin uusia. 

Ensimmäisillä uintikerroilla räntä lätsähteli olkapäilleni ja Päijänteen vesi velloi tummana. Päivä päivältä jää kiri rannoilta kohti ulappaa. Pian laiturin päähän muodostui kaunis, pienen pumpun varassa auki pysyvä avanto. Uin hitaasti hengittäen, katsoin pimeää tai valkoista horisonttia ja tavoittelin sormillani jään reunaa. Vedestä noustuani seisoin laiturilla hetken tuulessa, lumipyryssä tai auringonpaisteessa. Pulahdukset olivat minulle ruhtinaallisia ja kirkastavia. Ne näyttivät minulle talven tulon.

Residenssijaksoni aikana nukuin huvilan yläkerran parvekkeella muutaman kerran ja kävin päivittäin avannossa. Suosittelen molempia lämpimästi kaikille kirjoittajille.

In English: Sleeping in the cold and winter swimming in Villa Sarkia

It is wonderful to sleep on the upper balcony of the villa, especially in the winter (with proper equipment). Waking up all covered up in snow is an inspiring experience. Winter swimming is also a great activity to boost writing. The Sysmä winter swimming facility is located in the camping area, not far from the villa, and you can get a key to the dressing room at the municipality service point (a 20 eur deposit). 

In the Kitchen of the House with the 44 Doors

by Roscha A. Säidow

A is sitting at the blue table, eating. B is standing at the window, looking at the bird shelter and at the snow in the garden while eating an apple and mumbling.

B: So basically the watertowers are there to control the pressure of the water of the village. Watertowers like this space shuttle thingy there on the hill nearby the house. It took me 35 years to discover the purpose of these landmarks.

A: Yeah, crazy architecture. They look so futuristic. All over the world. The guys who design them were engineers, no architects.

B: And engineers are totally into Sci-Fi. That’s is a well-known fact. 

A: Indeed. So there we have the proof why they look like Sci-Fi.

(B nods. A finishes its meal.)

B: In Berlin they are renovating these towers and built apartments in them.

A: I would love to live in a watertower.

B: I wonder if I would feel the constant fear of drowning… Look at these beautiful birds!

A: We need to feed them. 

B: We need to feed them. 

(B finishes the apple. Nods.)

B: Alrighty. Back to the desk.

A: Good luck.

B: Thanks. To you, too. 

(B leaves the kitchen. A looks at the birds. Sighs.)

THE EVOLUTION OF BREAD. I must admit, it’s an insider. But the questionable bread on the left picture started a pretty deep discourse about layers in time and perspective. There’s something about this blue kitchen table, which lets you dive into short extravagant conversations between working phases…

The last hour of ‘the Plague Year’

This is the last hour of year 2020, the Plague Year. Spending New Year in Santa Claus land, for an Argentine used to summer Christmas, is quite an event… An “event”, this is, a “significant moment” in which “the effects exceed the causes” but also the “physical space” where that event occurs, according to Slavoj Žižek. I was supposed to come to Villa Sarkia in May, but coronavirus changed my plans…

When in late February things started to get difficult in Italy (which is the country where I have been living since 2010), I knew that my residency at Villa Sarkia was going to be probably postponed or possibly lost… Helpless in the face of this possibility, and distressed by the health crisis, I wrote a book of poems entitled Finland that has just been published by the Mexican publisher Círculo de Poesía.

Unable to move from home during the Italian quarantine I imagined the Scandinavian country that I was forbidden to visit: I fantasized about the Rovaniemi toy factory, the walks along the Vantaa river, the Kittilä sky, the Helsinki shopping centers, a Naantali sauna, the Sysmä cottages… These (for me) exotic and undiscovered scenes became the occasion to reflect on ‘liquid’ love, ecological disaster, outsider condition, virtualization of life and ‘programmed obsolescence’ of human relationships where economic logics have influenced all of the above -with our consent- and brought about that many times they turn into products to use and throw away.

Starting this month, some poems from “Finland” will begin to be translated by a group of students from the University of Washington during the workshop held by professor and translator Anthony Geist. So in future I will be able to share some English poems here. I feel so grateful.

In short: this creative residency inspired me long before I could start it… During these days I’m writing poems for a future book, translating contemporary Italian poets into Spanish language… and playing the piano!

Kati Aakkonen: Ylistystä marraskuulle ja yhteisöllisyydelle

Marraskuulla on huono maine. Sitä pidetään ankeana, harmaana, värittömänä. Sen halutaan olevan nopeasti ohi. Sitä edeltävä ruska (ja monilla syysloma) ja sen jälkeinen joulu (jos siitä sattuu pitämään) ovat valopisteitä ja marraskuu niiden välillä sumuinen vaihe, johon ei kannata paneutua ja johon ei liity mitään muistamisen arvoista.

Marraskuun vähättely harmittaa minua. Minusta se on yksi parhaista kuukausista. Salaperäinen, synkän tunnelmallinen, seksikäs, surumielisen rauhoittava. Marraskuun taivas voi olla harmaa, mutta muuten se on täynnä upeita ja syviä värejä, sävyjä, joita ei voi ihailla mihinkään muuhun vuodenaikaan. Ruskeat ja mustat, jotka kosteudessa ovat usein syvän violetteja, punaisia. Ja sitten hopea ja metallisen sininen, sairas laventeli. Ruskean runsas paletti, josta puuttuu ehkä ruskan kirkkaus, mutta joka on silti täynnä vivahteita. Kuolleet kasvit eivät ole värittömiä ja niiden katsominen läheltä tai kaukaa kokonaisuutena paljastaa nautittavia sävyjä.

Minä tulin Villa Sarkiaan marraskuulle epätyypillisessä auringonpaisteessa. Ensimmäisenä aamuna ikkunasta kimalteli kuurainen piha. Olin viettänyt marraskuun ensimmäisen viikon Muoniossa ja siellä olin ihmetellyt pastellisia taivaita, kultaisia auringonlaskuja ja ruskan jäänteitä maassa. Sää kutsui samoilemaan järvenrantaan tai tunturiin, ei istumaan lämpimässä ja suljetussa tilassa käpertyneenä työntekoon. Odotin jo pilvisten päivien ja heikon valon tuomaa peitettä kaiken ylle, kosteutta, joka muuttuu helposti ytimiin jääväksi kylmyydeksi. Silloin on hyvä istua kammiossa kirjoittamassa, keittää loputtomasti yrttifuusioita ja katsoa ikkunasta ilmaa, joka ei vaadi ulos nauttimaan siitä.

Ja saapuihan se. Toisena aamuna aurinkoa ei enää näkynyt ja iso talo oli hiljainen, hieman uninen. Saliin kerääntyi meitä porukka kirjoittamaan, kaikki lopulta yhteen nurkkaan, jonne oli aseteltu kutsuvimmat nojatuolit, mutta summittaista rupattelua lukuun ottamatta, hiljaisuus oli keskittynyttä.

Kaiken kukkuraksi urakkanani oli viikon aikana viimeistellä kasvikauhua käsittelevä artikkeli. Mikään ei ole niin hyvää aikaa virittäytyä intensiivisesti uhkaavien ja vaarallisten kasvien tunnelmaan kuin marraskuu! Istuin päivät tyytyväisenä kirjoittamassa Poison Ivystä, kauhistuttavista ja seksikkäistä kukista, kasvien vieraudesta ja hirviömäisyyden kutsuvuudesta. Iltapäivällä tai usein vasta illalla, kun valoa oli enää ihan vähän tai ei oikeastaan ollenkaan, lähdin kävelylle. Ihastelemaan artikkelini pääosan esittäjiä. Mustina ja vääristyneenä kurottavia lehdettömiä puita, laonneita heiniä jotka näyttävät kuin ryömivän hiljakseen jonnekin, kosteana kiilteleviä lehtiä, ojanvartta edelleen kaunistavia rikkaruohoja, jotka olivat muuttuneet pahaenteisiksi versioiksi kesäisestä itsestään.

Kasvit ovat yleensä uhkaavimmillaan kun ne ovat hyvin, hyvin eläviä tai joko erittäin kuolleita. Länsimaissa kasvi on turvallisin, kun se on vihreä, kukkii tai kantaa hedelmää, mutta rajattu ja hallittu. Kun kasvi pääsee valloilleen, siitä tulee vieras, ja kun se kuolee, siitä ei enää ole hyötyä ja se muistuttaa ehkä liikaa vääjäämättömästä tuhosta. Kuolleenakaan kasvia ei voi enää kontrolloida, se on paennut ihmisen otetta. Ja keväällä se kasvaa jälleen, on valmis olemaan elossa.

Olin valmistautunut hämärään marraskuiseen viikkoon, jonka aikana käperryn yksikseni kirjoittamaan ja saamaan töitä tehdyksi ilman muun maailman tuomia häiriötekijöitä. Näin olin viettänyt edellisen viikon yhden hengen mökissä Jerisjärvellä. Ajattelin, että samanlainen helpottava, mutta lopulta hieman raskaaksi tekevä yksinäisyys jatkuisi residensseissä loppuvuoden.

Sen sijaan Villa Sarkiassa oli seuraa! Tiesin tietysti, että paikalla olisi muitakin, mutta olin täysin valmistautumaton pieniin iloihin, jotka liittyvät yhdessä asumiseen, tutustumiseen ja työn etenemisen jakamiseen. Viime keväänä juuri ennen koronan alkaessa vaikuttaa toden teolla Suomessa vaihdoin hyvin sosiaalisen ja toimeliaan työni kirjoittamiseen. Sen sijaan, että puhuisin, kuuntelisin ja reagoisin ulkoisiin asioihin sellaisella volyymilla, että ne hahmottomana ryöppyävät lävitseni, istun reagoimassa ajatuksiini, ideoihin ja mielikuviin, joiden parissa minun täytyy usein olla kärsivällisenä, maanitellen, odottaa.

Tämän ja koronan tuoman eristäytymisen jälkeen meinaan nyt humaltua seurasta, kuin ensimmäinen olut pitkän tauon jälkeen. Yhteys ei ole sama sähköpostin välityksellä kuin istua pöydän toisella puolella yhteisen ruokakulhon ääressä. Oven sulkeminen muiden läheisyydeltä ei viime kuukausina ole ollut nautinnollinen valinta, vaan olosuhteiden pakko ja olen kestänyt sen, koska ei ole ollut muuta mahdollisuutta. Nyt yhteisöllisyys tuntuu ihanalta, kadotetulta aarteelta, jonka kimallusta on ihasteltava niin kauan kuin se on käsillä. Ja sitä vasten omaan huoneeseen sulkeutuminenkin on tuntunut nautinnollisemmalta. Sille on pitkästä aikaa ollut jotain vastapainoa.

K.K.A.

September 2020, Jane Flett

I nearly don’t make it to Villa Sarkia. A week before I’m due to fly, mandatory quarantine is announced for all German travellers, starting as of Monday. My flight is on Friday. I change it to Sunday, landing in Helsinki the day before the borders close.
The drive to Sysmä is ludicrous, unfathomable, out of this world. The road is a poem. At points, the forest on either side drops away to be replaced by an endless swathe of shimmering blue. Lake water laps up against the road’s gutters. Then we dive back into fir, a thrum of green. Forests that remind me of Scotland.
I press my face against the window, the only passenger on the back half of the bus. With every mile that passes, I feel my life in Berlin slip away.

On arrival, I don’t feel ready to start writing yet. Instead, I go to the lake, the spot by the campground where the pier stretches out. There’s a rickety diving board and the sun dances on the water. Jumping in is an absolution. The flight washes off me, the bus ride, those endless months of lockdown.
I will continue to swim here every day of my residency, as August slides through September and the temperature plummets. My body will sting, strange tingles in my armpits as I breaststroke furiously through the chill. I’ll avoid going out too far in case my arms seize up entirely. The families at the campground, clad in scarves and puffer jackets, will look at me strangely when I emerge.
“Cold?” they’ll ask, miming rubbing their arms.
“Brisk,” I’ll reply. “Try it and see.”

Back at Villa Sarkia, I fall into a routine. Green tea and writing in the mornings. Lunch, followed by long walks in the forests. A second writing session in the afternoon. At five pm, I turn on the sauna. At six, it is ready. I lie naked on the hot wood, breathing deeply, the warm orange everything. Sweat leaks from my forehead, between my breasts, the creases at the backs of my knees.
I think about my book. Mentally combing snarled plot threads, again and again, until I can run my fingers through them. In the peace away from the internet and the world, there’s a space for things to figure themselves out.
By the time I emerge, a loose puddle of muscles and stink, I’m a step closer to working out where I want to go.

And then there’s the mushrooms. Eva tells me she used to pick them with her dad when she was young. My own experience is from the sheep fields near Edinburgh. But I’ve never seen anything like this—huge fairy rings of orange chanterelles, pot-bellied ceps erupting after every rainfall, hedgehogs glowing beneath the gorse on the island.
We eat so many mushrooms. We draw maps of our favourite picking spots so future residents can enjoy the same feasts. We set up a production line in the kitchen, drying enough to last us the rest of year, the whole house a delicious umami reek.
At night, we dream of the forest. A video game dream, picking picking picking. At first you see nothing, then one appears, and then all of a sudden they are everywhere.

In Villa Sarkia, I finish the edits on my novel. I let it sit for a week, I work on another project about folklore and creatures that get lost in the woods. I read about bears in the Finnish lakeland, singing embarrassed songs whenever I hike just in case there’s one waiting for me around the next tree.
I read my novel again. I decide it’s ready. The day before the end of the residency, when Eva and Peter have left and I’m all alone in the house, I email it to a single agent.
After pressing send, I go for a stomp in the woods to calm myself down. The moss glows green and gold. I tell myself not to get my hopes up (I’ve done that with books before).
I don’t yet know that in two weeks time the agent will write back with the word BRILLIANT in block caps and all kinds of enthusiasm. I don’t yet know how loudly I will scream when I get that email. I don’t yet know what will happen next.
For now I just walk in the woods, singing the song to repel bears, thinking of this month in Villa Sarkia. Thanking the universe for a time stepped out of my life in this strangest of years. A time to breathe. To sweat everything out of my body. To write the book. And to wait.