Sysmän mielentilatutkimus


Elokuu vaihtuu pian syyskuuksi, mutta sillä ei oikeastaan ole väliä. Ajalla ei ole nyt merkitystä. Jo Sysmään saapuminen johdattaa erilaiseen tilaan. Kun auto kaartelee läpi aavojen järvimaisemien ja ihminen istuu bussinpenkissä ja ajattelee, että olenpa onnekas.

Hiljaiset aamut, kaste pihanurmella, omenoiden tuoksu kävelyretkillä peltoaukeille, metsään ja kylänraiteille, auringonlaskut työpöydän yllä ja lempeät illat. Sysmä houkuttelee syventymään, keskittymään, ajattelemaan, kirjoittamaan.

Luovun pian niin sanotusta päivärytmistä, sillä kaikki rytmit toimivat täällä. Joinain päivinä herään aikaisin ja ryhdyn heti kirjoittamaan, toisina herään laiskana, käyn pitkällä kävelyllä, juttelen kämppisten kanssa ja ryhdyn työhön vasta iltapäivällä ja jatkan pitkälle iltaan. Olohuoneen kirjahyllyt houkuttelevat pysähtymään ohikulkumatkalla, poimimaan käteen kirjoja, joita ei ole koskaan nähnyt ja kirjoja jotka on halunnut lukea jo kauan.

Luen Sysmässä uudelleen Virginia Woolfin Orlandoa (1984 [1928], suom. Kirsti Simonsuuri) ja silmiini osuu pätkä, joka kuvaa hauskasti kirjoittamisen esiin houkuttelemia, välillä melko sekopäisiä mielentiloja: “Kenellekään, joka kohtuullisessa määrin tuntee kirjoitustyön vaatimukset, ei tarvitse kertoa tätä tarinaa yksityiskohdittain; kuinka hän kirjoitti ja tulos näytti hyvältä; luki sen ja se näytti kauhealta; korjasi ja repi; leikkasi; siirsi väliin; oli hurmostilassa; oli epätoivoinen; eli hyvät yönsä ja huonot aamunsa; tarttui ideoihin ja kadotti ne; näki kirjansa selkeästi edessään ja se hävisi; näytteli henkilöittensä osia syödessään; laususkeli niitä kävellessään; toisinaan itki; toisinaan nauroi; horjui milloin tämän, milloin tuon tyylin välillä; yhdessä hetkessä suosi eeppistä ja juhlavaa tyyliä; seuraavassa eleetöntä ja yksinkertaista; hetken Tempen laaksoja; sitten taas Kentin ja Cornwallin kenttiä; eikä hän pystynyt päättämään, oliko hän maailman jumalaisin nero vai maailman suurin tyhmyri.”

Onhan tämä kirjoittaminen hullun hommaa, mutta samalla niin koukuttavaa, vapauttavaa, joskus hurmoksellistakin. Päädyn työstämään aivan toista projektia, mitä olin suunnitellut, se johtuu tästä mielentilasta. Jostain syystä Sysmä houkuttelee esiin 1700-luvun Uppsalan ja annan sen tulla.

Nämä ovat omapäisiä päiviä.

Niiden luonne muistuttaa Sysmän kissoja, jotka hengailevat reteesti kaduilla ilman aikomustakaan tehdä tietä. Silitettäväksi ne eivät antaudu, niillä on muita suunnitelmia.

Niina Oisalo


By Sahar Delijani

As I sat there watching Hardy smoke a cigarette, which she held mischievously between her middle and ring finger, and tell me about her first memory as a child, I thought maybe writing was never supposed to be a difficult task. Maybe it will all just flow, maybe we are doing the right thing after all, shutting ourselves in an old sunny villa, the windows looking out at treetops lit by the late afternoon glow, which in Sysmä’s summer could mean anything from 5 in the afternoon to 9 at night, and hoping that every step we take, we are closer to what we have come to accomplish here.


Never before had I been to a place only to write. I had been writing for more than 10 years when I arrived in Villa Sarkia, and I had always written in the solitude of my room or in libraries, cafes, and I thought that was perfectly legitimate. I could not understand why a writer would want to go to a secluded place and write. Why couldn’t she just do it home? Sysmä made me realize why. Surrounded by greenery, a shimmering lake just a few hundred meters away and the only sound the carol of birds, the wind swishing through tree leaves and an occasional car passing by, I understood why. It was all a matter of peace and concentration. Peaceful concentration, concentrated peace; it was a matter of nothing coming into your way. In my few weeks of stay in Sysmä I got more work done than I had ever been able to do in the same amount time. It was like there was a magical hand at work, inside me, pushing words out, making them flow.

Once I swam in the lake. The feeling was heavenly. The sky impeccable blue, the clouds surreally white, all reflected on the glistening skin of the water where once in a while a yellow lily would peak its head like it mean to greet you with a coquettish smile, it was truly hard to take in where I was, how I had ended up here, how easy it all was. Fortunate, I felt, and wise to have applied for something that felt far enough to be intimidating.


When I was first packing to come to Finland, I was agitated. I thought maybe it was all a mistake, that I would feel alone and anxious, regretting every moment of my stay once I got to Villa Sarkia and all I would do would be counting days until I went back home. Not only I did not feel lonely and anxious, but I felt that after a long time, it was the best thing that I had done for myself.

Back to the room with Hardy who sits with her back to the windows, I tell her that when I was a child and would be asked to make a drawing of a house, I would always draw a house with slanted wooden roof, a couple of trees next to it and a sky decorated with pearl white clouds. Only a bench was missing apparently, as I showed her the photo of Villa Sarkia that I had taken one day coming back home from the lake. Villa Sarkia was not of course home. But something about the beautiful dreamlike Finnish landscape made an Iranian girl think of the images that floated in her young mind of what and how should a home look like.


Floating memories

The Two Hands

By Marie-Pascale Hardy


I chose to share here an excerpt of a short story that came to me as I was walking to the S-Market to buy chocolate one evening.

The Two Hands

    “She has too much time on her hands, too little weight on her shoulders.”

Arrived at Villa Sarkia in the middle of a heat wave and was pleased to find the house empty. Empty, colossal, stagnant. Was assigned the largest room, top floor; the ‘Gable Room’. Enjoyed the privilege of strutting about throughout the house wearing nothing, of leaving the bathroom door open while micturating. […]

Days passed without a trace of a companion. Constantly on edge, I was expecting to be caught at any moment in the most disgraceful position. For instance while having a footbath of sea salt and ice cubes in the crystal salad bowl in the kitchen amongst precarious piles of dirty dishes and scattered heaps of shards. (Within four days I had beaten my yearly records of breaking glassware, knocking over a whole shelf of ornate short drinking glasses—the sort that looks like they contain whiskey even when humbly hosting cardamon tea—which were incidentally matching the decoration style of the house perfectly, in its judicious incorporation of late 19th Century Finnish Golden Age and comfy modern retirement home.)

After a week the responsible for the residency announced that the other writer who was meant to participate this month could unfortunately not come. […] I felt relieved, yet a little too loose, lacking restriction, lacking deadline. No one would ever disturb my peace; I was unbearably free. Plus, this suffocating heat was draining all my energy. All I could do was lie about and—only when getting up became a necessity—raise my head as slowly as imaginable, in several stages, like a scuba diver resurfacing, so that I wouldn’t faint. […]


Luckily the weather soon turned sour, i.e. cold. It was clear a storm was in the making. The novelty of roaming alone is a massive home had worn out; I confined my activities to the bedroom solely. The gable ceiling provided minor yet not insignificant comfort.

‘Drawback: The gable end roof is a poor design for hurricane regions, as it easily peels off in strong winds. The part of the roof that overhangs the triangular wall very often creates a trap that can catch wind like an umbrella.’ [wikipedia]

    […] So I was sitting dans les courants d’air (despite my mother’s advice), waiting for the storm, feeling increasingly anxious and useless and disastrous. That’s when I discovered the hidden paradise in the basement.

The Finnish Sauna, a pillar of tradition. […] The secret pleasure garden from which promises of expiation through mild torture emanated.

As soon as I sat down on the top shelf of this human-size oven, the heat came down on me like the two large hands of a man, soft, strong, with just the right amount of hair. The hands were pressed firmly onto my shoulders, holding me down. I sank in my seat of cedar, and let out a long sigh of relief. A deep voice conveyed instant reassurance : Hey. There’s nothing to worry about. I am taking care of everything. As tears and sweat poured out of me I measured the liters of impurities that were being evacuated. If one could perceive them, they would surely appear in the shape of restless insects crawling out of a burning log, emitting a high pitch screech no one could hear except dogs, if only they had survived the blaze.
—You too are not from here, are you?, I ventured.
He avoided the question by throwing more birch-scented water on the hot stones, adding a sadistic twist to our therapeutic session. Again I sighed, before forcing myself to focus on my breath in order not to collapse. […]

Some details in the story are fiction. In reality, what saved me from drifting was not the man in the sauna but the other writer who joined me after a week. Sahar was the perfect comrade. She scared my ghosts away and cooked legendary persian rice.



Villa Sarkian kesäkuu

Oli ihana viettää iltoja vaaleanpunaisia auringonlaskuja ihaillen talon kuistilla, aivan kuten myös aamuja nojatuolin uumenissa Villa Sarkian runokokoelman äärellä. Saunominen tarjosi minulle ja muille vieraille rajatonta iloa ja niinä meditatiivisina hetkinä kun saunan lämpötila on n. 80 astetta sain paljon uusia ideoita kirjan kirjoittamiseen.

Päijätsalon kansallispuisto ja Kelvenne ihastuttivat myös Sysmään ensi kertaa saapunutta – tienvarrella tuoksuvat loputtomat purppurat villilupiinit ja metsien naavaiset puut hämmästyttivät Helsingissä aikaansa viettänyttä yllättävän hyvällä tavalla.

Palaan tänne uudelleen.

Kiitos (thank you) Fatin Abbas, Pirkko Talvio-Jaatinen ja Dušica Božović hienosta ja tuotteliaasta kuukaudesta Villa Sarkiassa!

Kiitos Riitta Kuisma, Aura, Sara ja Juho-poika ihanasta päivästä Kelventeellä.

Kiitos Nuoren Voiman Liitto.

Lämpöä ja valoa,

Elina Huttunen






Rastaille pesintäonnea

Villa Sarkian piha oli vielä kunnolla lumen peitossa, kun saavuin taloon huhtikuun alussa. Tuntui vielä talvelta.

Mutta useana aamuna koko Sysmä oli sumun peitossa. Ehkä lumia sulattaneet iltojen ja öiden sateet tai lumen ylle yön aikana virrannut lämmin ilma nosti sumun, joka sitten hälveni aina pian auringon noustua. Välillä oli niin sateista koko päivän, ettei ilma juuri sumusta hälventynyt.

Asiat olivat usein sumun peitossa, ainakin residenssijaksoni alussa.

Jossain vaiheessa kuun puolivälissä maa alkoi näkyvä vetäytyvän lumen alta. Kastelin usein kengät ulkoportaiden edustalla.

Sisemmän ja ulomman ikkunan väliin heräsi horroksesta kärpänen, jonka päästin ulos. Tuntui, että Villa Sarkian olohuoneen pianon vire muuttui hiljalleen. Lueskelin pianon yllä olevalta taululta pieniä lehtileikkeitä Kaarlo Sarkiasta. Hänelle myönnettiin kuin myönnettiinkin jossain vaiheessa kermanostolupa.

Lumien sulaessa aloin heräillä yhä aikaisemmin pihamaalta kuuluviin räkättirastaiden ääniin. Keittiön ikkunan ääressä seurasin, miten rastaspariskunta laskeutui vuorotellen pihan kostealle nurmelle ja poimi kasoittain nurmea nokkiinsa.

Rastaat lensivät pihalta Villa Sarkian parvekkeelle. Niiden lento oli suoraviivaista ja kankeaa. Välillä varis kävi pihalla tonkimassa maata ja tutkimassa pihapiiriä. Se sai aina toisen rastaista kimppuunsa, mutta ei juuri välittänyt varoituksista.

Kun lumi oli vihdoin sulanut kokonaan, ilma oli aamuisinkin kirkas. Kuun lopulla aurinko laski aina iltaisin samoihin aikoihin naapuritalojen kattojen taakse. Viimeiset säteet houkuttelivat aina lenkille, mutta aurinko ehti laskea aina ennen kuin ehdin ovesta ulos. Se paistoi enää vain keskustan ulkopuolella olevilla peltoaukeilla.

Mutta kaikki oli välillä kirkasta.

Viimeisenä aamuna Villa Sarkiassa uskaltauduin parvekkelle johtavan huoneen nurkkaan ja katsoin piilosta rastaiden puuhia. Näytti hienolta, kun rastaat lennähtivät ensin suoraan kohti ja sitten jarruttivat pesälleen parvekkeen antennipidikkeen juureen. Luulen, että pesä alkoi huhtikuun lopulla olla jo valmis, sen verran tukevalta se näytti.

Toivotan hyvää pesintää rastasparille ja hienoja residenssijaksoja seuraaville Villa Sarkian asukkaille. Kiitokset Arja ja Emma Puikkoselle seurasta huhtikuun alussa, Juha Rautiolle loput huhtikuusta, kirjastonjohtaja Riitta Kuismalle avusta sekä Nuoren Voiman Liitolle residenssimahdollisuudesta.




Hetki tilaa ja aikaa

Arja & Emma:

Vierailimme Villa Sarkiassa kolme sateista yötä 4.-7.4.18. Nukuimme yläkerrassa, kirjoitimme ja luimme, kuuntelimme sateen rapsutusta peltikattoa vasten. Nappasimme aamiaiselle runokirjan Villa Sarkian kokoelmasta ja löysimme komean säkeen taikka kaksi. Kiertelimme Sysmän mahtavassa kirjakaupassa ja haalimme mukaamme yläkerrasta vanhan painoksen Paroni von Münchausenia ja alakerrasta lohikäärmekirjoja kotiin vietäväksi.

Vaikka residenssijaksomme oli ajallisesti lyhyt, oli se jälleen työskentelyllemme tärkeä. Viimeksi vietimme Sysmässä kolmisen yötä pari vuotta sitten, kun aloitimme ensimmäisen yhteisen fiktioteoksemme, saturomaani Äänihäkin (Otava 2017) kirjoittamisen. Yhteinen maailma ja ajatus syntyivät nopeasti, kun kuvia ja henkilöitä pystyi kehittelemään ruokapöydässä, kävelyllä, nukkumaanmennessä ja heti herättyä. Tälläkin kertaa saimme kolmessa vuorokaudessa kehitettyä ydintä, jonka ylle maailma alkoi kutoutua. Äänihäkin maailmaan sijoittuva, itsenäinen jatko-osa muotoutui tarkemmaksi synopsikseksi ja jo muutamaankin kertaan kirjoitetuiksi liuskoiksi.


Samaan aikaan residenssiä jakaneelle Felixille tulin muutamaan kertaan sanoneeksi, miten tärkeää on päästä pois lasten ulottuvilta. Toistan sen silti vielä tässä – on niin arvokasta, että joskus saa ajatella ajatuksen loppuun, että kolme päivää voi antaa kirjallisen maailman kehiä verkkojaan ilman että on vastuussa toisista ihmisistä. Pienten lasten kanssa vain lyhyt residenssi on mahdollinen, mutta juuri se on hyvin arvokas: käsikirjoitukseen täytyy välillä päästä uppoutumaan, jotta se löytää suuntansa arkisemmassakin työskentelyssä. Kiitos Sysmälle & Nuoren Voiman Liitolle!

Arja & Emma Puikkonen

Huhtikuu Sysmässä

Tulin toista kertaa peruutuspaikalla Villa Sarkiaan. Edellisestä vierailustani oli kulunut jo tovi. Viimeksi olin täällä maaliskuun 2011. Kirjoitin silloin materiaalia kolmanteen runokirjaani ja viimeistelin käännöksiä (Carverin runot). Nyt työn alla oli kiireisimpänä uusi runokokoelmani Festivaali, jonka Enostone julkaisee elokuussa 2018. Työstin myös seuraavan runokokoelmani käsikirjoitusta sekä kirjoitin kahta työn alla olevaa proosateosta.

Paikalliset olivat uteliaita kuulemaan, millainen paikka Villa Sarkia (ja samalla Sysmä) on muualta tulevan kirjailijan työskennellä. Tästä on usein puhuttu kollegoiden kanssa residenssikokemuksia vertaillessa. Residenssipaikkana Sarkia on täydellinen, koska täällä ei ole mitään. Kunta tuskin käyttää tätä markkinoinnissaan, mutta sen uhalla, perustelen kokemustani. Täällä on yksinkertaisesti tarpeeksi vähän tekemistä. Ei ole häiriötekijöitä ja hyvin vähän ulkoisia aktiviteetteja millä täyttää päivänsä. Päivän tunneista suurin osa on käytettävä lopulta siihen mitä varten tänne on tullut.

Monissa ulkomaan residensseissä, etenkin suurkaupungeissa, pakolliseen turismiin tuntuu ainakin ensimmäisinä viikkoina kuluvan tuntikausia joka päivä. En yritä kieltää, etteikö sellaisellakin residenssityöskentelyllä olisi paikkansa, mutta tietyn työvaiheen kirjalliseen työskentelyyn Villa Sarkia on täydellinen vetäytymispaikka.

Alueen luonto rantoineen ja Ohrasaarineen tarjosi riittävästi nähtävää, etenkin näin kevään koittaessa. Ja koko hiljainen kylä (joka panee aluksi epäilemään onko paikkakunnalle julistettu ulkonaliikkumiskielto) ovat ainakin kaltaiselleni kaupungissa asuvalle kirjoittajalle ihanteellista vaihtelua.

Villa Sarkian hienot kirja- ja lehtikokoelmat ja talon hieman epävireinen piano pitävät huolen siitä että sisälläkin riittää virikkeitä vaikka useammankin kuukauden vierailuun. Viime käyntini jälkeen hyllyihin on tullut lahjoituksena lisää mielenkiintoista luettavaa. Eila Kivikk’ahon ja Tarleena Sammalkorven testamenttikokoelma on upea. Lueskelin residenssijaksollani näistä hyllyistä paitsi useita runokokoelmia, myös 90-luvun Nuorta Voimaa, 50-luvun Parnassoja sekä 70- ja 80-luvun Soundeja (nämä eivät tainneet olla alunperin kokoelmasta). Kirjallisuuslehdissä ei muuten ollut ennen kuvia, vaan lähes pelkkää tekstiä. Menkööt tämäkin merkintä ilman kuvituskuvia.

Toivottavasti residenssillä on vielä pitkä tulevaisuus edessä. Suosittelen paikkaa mielelläni kaikille tuleville vieraille. Toivottavasti pääsen tänne vielä joskus uudestaan. Kiitos mahdollisuudesta olla täällä jälleen!

Sysmässä 27.4.2018 Juha Rautio

P.S. Tässä viimeisenä iltanani alakerran olohuoneessa nauhoitettu liveimprovisaatio, jonka soitimme toisen residenssivieraan Felix Siivosen kanssa.

Too beautiful to be true?

From the plane aFrom the plane b

End of February 2018, on a plane from Frankfurt to Helsinki
Images of the overlooked. The landscape has a profound impact on me. Nature in Finland is beautiful and intimate.

Strolling around in Sysmä
During my writing retreat at Villa Sarkia, there were moments in which I needed to get out of the house and search for new impulses. I enjoyed strolling around the streets to take pictures of old wooden house covered by snow and shining under the sun. I live in Frankfurt, a business and banking hub, and day after day I noticed the effect that no glass high-rises and no frenetic people was having on me. I soaked up a special energy from the snow. One evening, an icy fog clung to the surface of the lake. I watched the smoky fog and was moved.

Cross-country skiing on the lake
Skiing played a lead role in my time in Sysmä. And I had what the guys from #Protect Our Winters in their Instagram shots call “a good winter with a lot of powder”. I’ve been skiing before in the Alps, but never cross-country. One bad experience too many of hurtling down dauntingly steep slopes in the Alps had turned alpine skiing into a kind of Überwindung thing for me. Therefore, the desire to try cross-country skiing had been in the back of my mind. But, I had no chance to try it until I came to Finland last March. cross-country skis and boots

The moment I saw the ski tracks on the frozen, snow covered lake, I decided that the time had arrived. My first day in Sysmä, I went to the local sport shop, bought some skis and boots, and asked the owner to wax my skis. It was a big investment I had not planned in advance, but somehow my intuition told me it was the right thing to do. When I held the skis in the air, I was thrilled. They were so light!

At the beginning of my month in Villa Sarkia, even fixing my boots to the skis caused me some trouble, especially when the snow was sticky and fresh. Then it adhered to the sole of my boots like a ball. Yolanda Prieto

Riitta Kuisma, who coordinated my stay in Villa Sarkia, took me a couple of times in her car to the lake. We skied together and had nice chats. This made my very happy: skiing and talking at the same time was possible with this sport! She showed me how to balance my weight, to keep pace with the sticks, to speed bending the knees. Riitta went even further and taught me to change direction 180 degrees without taking the skis off. “That’s the Lapland turn,” she said. I am always going to be very thankful to her for this.

Riitta Kuisma
(Riitta Kuisma)

When doing the cross-country skiing circuit around the lake, I could not believe that I was practically alone, except for one or two skiers whom I would encounter during the one and a half hours of my daily dose of fresh air and sport. I was on my brand new cross-country skis feeling relaxed and confident.

One evening, on my way back to Villa Sarkia, I heard voices. In the distance, I saw that there was a competition among kids on the little island of the lake and their parents were cheering them on. This made me curious. At one point, I dared to step foot on the island. Might it be too beautiful to be true? Birds singing, tall dark green pines, and yes also, plenty of slopes to speed down. A couple of times, I fell, but I have to say, on my honor, that this happened because the snow was icy. Anyway, I always managed to stand up and keep skiing. No injuries to report, but a lot of fun feeling the speed while racing down the track. This sense of joy made me feel that somehow, I do love skiing fast.

After a short while, I began to head to the lake for cross-country skiing without my mobile. Otherwise, the temptation to stop skiing every ten minutes and start taking pictures would have been overwhelming. I still hold in my mind the image of the oxblood red wooden house I would see upon completing the lake circuit. It was so hypnotic — among other reasons — because it was painted with that particular red we associate, above all, with Sweden. It was like an image in a Scandinavian holiday catalogue. Again, I had one of those moments of might it be too beautiful to be true?

Upon reflection, I find many parallels between skiing and writing: You do not write the same way every day, and you do not ski the same either. You sit at the desk, start, and if you manage three or four pages encapsulating the scene you had planned to put on paper, you feel a sudden exhaustion. Writers say that this happens because you were there with the characters and their struggles and were even moved when they suffered or were betrayed by someone they loved. Who knows?

When I took my cross-country skis and headed to the lake, I often set out in a bad mood. I would tell to myself, “Come on, you are not going to be more productive by sitting the entire day at your desk. You need some fresh air to get new ideas for the nexts scenes you will write.”

Once at the lake, I realized that the condition of the snow changes from day to day. On some days, it was like powdered sugar: extremely compact, the track looking like it was made of white chalk, the sun reverberating off of it. The beauty of the image was beyond question. But at other times, the wind filled the track with fresh snow and to move forward was hard. Skiing became frustrating. And the writing? Also. The only thing I could be sure about is that by the time I returned to Villa Sarkia, my mood had changed completely. I felt the physical tiredness and relaxation which come only after strenuous sport. I love that sensation. I guess it became like a kind of drug to me since I kept going to the lake almost every day.

Visit to the Rottary Club of Sysmä and Food
On one evening, I was invited by Tuula Vuorinen, Headmaster of the Sysmän yhtenäiskoulu (School) to visit the Rotary Club of Sysmä to discuss my work. Rotary

(from left to right, Tuula Vuorinen, me, Journalist Kyösti Piippo and Heidi Viherjuuri)

Heidi Viherjuuri, children’s author and one of my housemates at Villa Sarkia, joined me and kindly translated my talk from German into Finnish. Here again, a big thank you to Heidi! Before telling the members about my book project, we all had dinner together. And, yes, I was in the mood for Russian comfort food served in the friendly setting of the Hotelli-Ravintola Uoti. I enjoyed for the first time in my life Russian borscht made from beetroot. Back home now, I have already incorporated this dish into my cooking repertoire!

borschtsch soup

Avanto and making new friends
One week before leaving, I developed a friendship with Tina Hius, a hairdresser with her own salon in Sysmä, just opposite to the bookstore. I went to the salon as her client and left as her friend. While she was working on my hair, I opened my heart to her about how much fun I had doing avanto in Helsinki. Fortunately, she shared the same passion for avanto and offered to pick me up after work and do it together.

At the camp ground by the lake, there is a hole cut in the ice and a little cabin with a sauna. Tina unlocked the door to cabin, we went in and stripped off our clothes. Tina pulled out of her big bag a pair of rubber shoes and told me to put them on. Minutes later, I experienced the incredible feeling of being in 5-degree water. She went in first. When it was my turn, I swam across the hole, touched the ice and then climbed the stairs out of the water. I wanted to go immediately back to the heated cabin, but Tina put an arm across my shoulders and spoke in a soft and calming way, “Wait,” she said, “just, relax and wait a few seconds and you will start to notice the heat that your body is producing.” She was right. What a fantastic feeling! I stopped panicking that I was freezing to death. After we dressed again, I felt relaxed and in good shape.

Minutes later, in Tina´s car, we talked about how glad we were to have experienced avanto together. I noticed a tingling in my thighs like I had swum the whole day in the rough Atlantic of northern Spain where I have spent my summers since I was a child.avanto at the lake

Half an hour later, I sat at my computer by the window in the dining room at Villa Sarkia and continued working on my novel. For sure, this was not the last time I would go for avanto with my new friend.


The morning I was to depart for Helsinki, Tina drove me and Manjiri Indurkar (a beloved housemate) to the bus station. Tina had gotten a box for my skis which survived the plane ride back to Frankfurt safe and sound.

My time at Villa Sarkia? It was not only a good winter, with a lot of snow but also, a productive month of writing, with lots of news friends. I opened my horizons.

Too beautiful to be true?

No, it was real.

Written by Yolanda Prieto Pardo

Monen kulttuurin välissä

Elämän ennustamattomuus on jännittävä asia. Jos joku olisi sanonut minulle, että tulen joskus ulkosuomalaisena ja tuoreena kirjailijana hakeutumaan kirjailijareisdenssiin, joka sijaitsee lapsuuden kotikuntani naapuripitäjässä, olisin nauranut makeasti.

Mutta tässä sitä ollaan, rinkka pakattuna astumassa elämäni ensimmäiselle residenssijaksolle tavoitteena kirjoittaa Hilja-lastenkirjasarjani kolmatta osaa.

Residenssi 3Seitsemän ja puoli vuotta ulkomailla on valitettavasti alkanut vaikuttaa äidinkieleen ja kielitajuun, vaikka taistelenkin aktiivisesti vieraita vaikutteita vastaan. Olinkin innoissani mahdollisuudesta viettää kotimaassa kokonainen kuukausi töitä tehden ja suomen kieltäni tuoreuttaen. Yllätys olikin melkoinen, kun sain kuulla, että taloon muuttaa kanssani espanjalainen mutta Saksassa asuva Yolanda ja Intiasta asti matkustanut Manjiri.



Talossa tuoksui intialainen chai, välillä alakerrasta kantautuivat espanjalaiset rytmit ja ulkosuomalainen yritti kaiken keskellä muistella, miten täällä Suomessa oikein ollaankaan. Muistutin kämppiksiä siitä, että kaikki hedelmät ja vihannekset on punnittava itse – ja juoksutin kaupan kassaa, koska itsehän en asiaa tietenkään muistanut. Ihmettelin Suomen kalliita postimaksuja ja suomalaisten sähköpostikommunikaatiota, söin kaikki ne karkit, joita en Saksassa saa, ja nautin hiihtämisestä vuosikymmenen tauon jälkeen.

Omassa valoisassa vinttikamarissani upposin tarinan maailmaan. Miten ihminen voikaan viettää tunti- ja päiväkausia samalla tuolilla ikkunan ääressä valon ja varjojen leikitellessä kevättalven hangilla ja kokea syvintä onnea maailmassa. Aloin ymmärtää, miksi kaikki Villa Sarkiassa kirjoittaneet kehuvat sen hiljaisuutta, rauhaa ja inspiroivaa työympäristöä. Tämän talon seinät kaikuvat ajatuksia, tunteita, sanoja ja fraaseja, jotka ovat päätyneet lukuisten kirjojen kansien väliin.

Upeat auringonlaskut ja sauna kruunsivat työntäyteiset päivät. Mukavaa vaihtelua toivat myös tuttavien vierailut, kahvihetket Lintan Kammarissa, avantokäynti, kirjastovisiitit ja kämppisten kanssa vietetty aika. Päivän aikana kaikki uppoutuivat omiin kirjallisiin maailmoihinsa, mutta muutamana iltana teimme ruoka- ja musiikkimatkoja kotimaihimme. Keskustelut avasivat uusia maisemia ja näköaloja. Opin paljon Espanjan historiasta, naisten asemasta Intiassa, eri maissa vallitsevista sukupuolirooleista ja siitä, miten valmistetaan oikeaoppinen intialainen tee.


Kuukauden aikana ehdin viettää myös toisen kirjani julkkareita Asikkalan kunnankirjastossa, käydä vanhoilla kotikulmillani Lahdessa ja vierailla Sysmän alakoulun 2. luokan oppitunnilla. Opettajan kanssa puhelimme, että katsotaan, miten pitkään lapset jaksavat ja edetään sen mukaan. Vietin luokassa kokonaisen tunnin ja palasin vinttikamariin motivointuneempana kuin koskaan.

Uransa alkutaipaleella oleva kirjailija kokee kaikenlaista ahdistusta ja suvantoa, vaikka kirjojen julkaisuun liittyykin paljon iloa ja positiivista jännitystä. Kuukausi Sysmässä näytti ja todensi minulle sen, minkä toisaalta jo tiesinkin: Tämä on sitä, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Kirjailijuus ei ole helppo tie, mutta sitä kohti aion suunnata. Toivottavasti suuntaan joskus uudelleen myös Sysmään, sillä siellä ihmisen on hyvä olla ja kirjoittaa. Palasin takaisin Saksaan monta käsikirjoitusliuskaa, pari uutta ystävää, monta kokemusta ja virkeä suomen kieli mukanani.

Kiitos Nuoren Voiman Liitto, Sysmän kunta ja Riitta Kuisma

Heidi Viherjuuri

“Tarvitsen yksinäisyyttä, kun työskentelen. En sellaista kuin yksinasuvalla on – se ei riitä alkuunkaan – vaan sellaista kuin vainajalla.” -Franz Kafka

Seitsemän oikein ja lisänumero, siltä ainakin tuntui, kun kuulin, että minulle avautui peruutuspaikka Villa Sarkiassa. Kirjoitan ensimmäistä kirjaani ja olin jo pidemmän aikaa kaivannut yksinäisyyttä ja tilaa kirjoittaa, sillä sitä ei aviomiehen kanssa jaetusta yksiöstä Helsingissä ole löytynyt.

Saavuttuani Villa Sarkiaan tammikuussa moikkasin uudet residenssikaverini Benin ja Juhon, ja syöksyin huoneeseeni kuorimaan upouudet korkkitaulut pakkauksistaan. Tämä oli juhlallinen hetki, jota olin odottanut kauan!

Menneen 1,5 vuoden aikana olin kirjoittanut erilaisille lappusille kirjaan liittyviä ajatuksia henkilöistä, teemasta, juonesta, maailmasta, historiallisista faktoista, kuriositeeteista jne. ja sullonut niitä ilman sen kummempaa järjestystä anopilta joululahjaksi saamaan pussukkaan.  Ensimmäisenä iltana loin korkkitauluihin logiikan, jonka mukaan järjestin kaikki irtolippuset, lappuset, servietit, pahvinpalat ja kartat. Kun sitten vielä samana yönä näin viimein faktasta ja fiktiosta kokoon harsimani maailman fyysisesti edessäni neljällä korkkitaululla, taisi siinä liikutuksen kyynelkin lirahtaa. Tässä se nyt viimein on silmieni edessä!


Jotkut sanovat, että mitä ankeampi kirjoituspaikka, sitä helpompi on kirjoittaa, kun huomio ei herpaannu muuhun. Itse tein alusta asti täysin päinvastaisen siirron. Vaikka tulo-ohjeissa sanottiin, että residenssi on hyvin varusteltu (mitä se olikin), raahasin kotoa mukanani villamaton (!),  jättiläisteemukin, kaksi tarjotinta, vesikannun ja lasit, mitä-ottaisin-mukaan-autiolle-saarelle -mohairhuovan, omat lakanat ja pyyhkeet, tyynyn, keittiövehkeitä yms.  Nämä pienet asiat kruunasivat yksinäisyyteni tornikamarissa, eikä minulla ollut mikään kiire poistua huoneesta. Tapasin muita residenssin asukkaita lähinnä pikaisten jääkaappikäyntien yhteydessä.


Naisluolani. Välillä suhautin myös hajuvettä ilmaan! 

Olen yökukkuja ja koska kotona on mahdoton kirjoittaa öisin, tiesin tilaisuuteni koittaneen Villa Sarkiassa. Hamsterin lailla aloitin klo 20 ja rapistelin menemään vähintään klo 02 asti, useimmiten kuitenkin klo 04:ään, jonka jälkeen meni tietysti vielä tunti, ennen kuin aivot rauhoittuivat lepoon ja sai unen päästä kiinni.

Jokainen hetki Villa Sarkian rauhassa tuntui liian arvokkaalta hukkaan heitettäväksi ja kaksi ensimmäistä viikkoa kului pakkomielteinen tiimalasin suhina korvissa. Koin, että minun pitää myös varsinaisen kirjoitusajan ulkopuolella kaikin tavoin edistää juonta, hahmoja tai rakennetta. Vaikka alun perin olin suunnitellut ottavani iisisti, en osannutkaan luottaa joutenolon voimaan vaan puskin mieleni tekemään, aivoni ajattelemaan.

Kahden viikon jälkeen olin niin tiltissä, että aamuyön pikkutunteina jouduin hetkittäin pohtimaan missä olen. Rautakausi, ajantaju, ullakkokamari, yön hiljaisuus ja yksinäisyyden tarjoilema aukko imaisi mennessään. Kaikki ajatukseni pyörivät ainoastaan kirjan ympärillä. Päätin pitää viikon tauon ja käydä kotona Helsingissä moikkaamassa miestäni, ennen kuin kilahtaisin. En ollut yörytmistäni johtuen nähnyt päivänvaloakaan kunnolla pariin viikkoon. Sysmän oranssina loistavat yölliset kävelytiet olivat sen sijaan tulleet hyvinkin tutuksi.

Viikon päästä palasin virkistäytyneenä takaisin Villa Sarkiaan (uudet tarpeelliset pinkit lammastossut mukana) ja tapasin helmikuun kanssa-asujat Riston ja Villen.

Tauko oli tehnyt tehtävänsä ja järki voitti. Tajusin, että minun on pakko pitäytyä rajatussa kirjoitusajassa ja antaa vapaa-ajalla itselleni löysät ohjat.

Benin inspiroimana päätin kokeilla itselleni aivan uutta tapaa kirjoittaa ensin pelkästään dialogi. Olen enemmän juoni edellä ajatteleva ja siksi tuntui kauhealta suoltaa niin keskeneräistä tajunnanvirtaista tekstiä ja vielä monen sivun verran, mutta kokeilu osoittautui käänteentekeväksi! Se rentoutti minut kirjoittajana. Ainakin koin, että prosessi lähti tämän jälkeen etenemään ihan uudella tavalla, ja hahmot heräsivät henkiin.  Avain kääntyi aloittelevan kirjoittajan lukossa ja jääpuikot alkoivat sulaa.


Rehellisyyden nimissä oli myös päiviä, jolloin vastustus kirjoittamiseen oli vain liian suuri. Silloin olin armollinen itselleni ja päätin pitää vapaapäivän. Kävin kävelyllä, rullailin jumissa olevia hartioita paikallisen halpahallin shokkialesta ostetulla foam rollerilla, luin kirjastossa lehtiä, katselin tv-sarjoja ja hipelöin erivärisiä lattialistoja rautakaupassa pahimman shoppaushimon lievittämiseksi. Ja kuten arvata saattaa, tämä siunattu joutilaisuus sysäsi taas luovuuden liikkeelle ja vapaapäiväksi tarkoitettu päivä päättyi useimmiten vimmaiseen näpyttelyyn.


Korjasin hiukan työrytmiä ja päivien pidentyessä pääsin ulos myös valoisan aikaan. Ohrasaaren lenkki oli Sysmän parasta talviantia. Sanelin luurit päässä puhelimeen uusia oivalluksiani ja juonikuljetuksia ohikulkijoiden ihmetykseksi (heitä ei ollut montaa). 


Kaikki on lähellä Sysmässä. Kävin parturikampaamo Kyllösellä leikkaamassa otsatukkaa lyhyemmäksi. Sen jälkeen näkyvyys kirjoittaa parani taas huomattavasti. Äänestäminenkin hoitui kätevästi naapurissa sijaitsevassa kirjastossa. 


 Suomen kaunein ja paras kirjakauppa. Suosittelen lämpimästi! Tänne kannattaa tehdä vaikka kesäretki. 

Fiktiivisen romaanini tapahtumat sijoittuvat rautakaudelle, 1000-luvun Suomeen. Vasta saavuttuani Sysmään tajusin kuinka hienoja arkeologisia löytöjä Sysmästä on tehty. Viimeksi syksyllä 2017 Suurkylän pellolta kaivettiin ylös rautakautinen hopeakätkö.  Kävelin usein, päivällä tai yöllä, lähistölle fiilistelemään ja pohtimaan kuka aarteen piilotti ja miksi hän ei palannut hakemaan sitä.

Sysmän aarteita. Esineistökuvat: Museovirasto

Sain myös käydä kertomassa varsinaisesta työstäni tv:ssä paikalliselle 8 A luokalle. Oli ilo  olla hetki omalla mukavuusalueella ja jakaa itselle perinpohjin tutusta aiheesta. Oppilaat kuuntelivat kiltisti. Toivottavasti he uskaltaisivat seurata omia unelmiaan.

Lähdin Villa Sarkiasta haikein mielin. Kirjoitan tätä tekstiä takaisin kotona Helsingissä ja aika Sysmässä tuntuu nyt lähinnä mielen harhalta. Se oli parasta, mitä minulle olisi voinut tapahtua juuri tässä hetkessä ja elämänvaiheessa. Villa Sarkian lempeän yksinäisyyden turvin kirjoitusprosessi pääsi viimein käynnistymään toden teolla. Sivumääräisesti pääsin reilusti tavoitteeseeni ja löysin residenssikollegojen avittamina toimivia työkaluja, joiden avulla kirjoittamaan ryhtyminen tuntuu nyt astetta helpommalta. Ehkä kokeilen sitä jopa kotona. Luomani maailma on neljällä korkkitaululla sohvan takana ja hahmot käyvät, yleensä juuri ennen nukkumaanmenoa, kuiskimassa korvaani. He eivät jääneet Sysmään, eivätkä ilmeisesti jätä minua rauhaan  ennen kuin heidän tarinansa on kerrottu.


Kiitos Villa Sarkia, Riitta Kuisma ja Sysmän kunta, Marjo Niemi ja Laura Serkosalo/Nuoren Voiman Liitto ja kaikki ihanat sysmäläiset, joita kohtasin. Aika Villa Sarkiassa tuntui käännekohdalle elämässäni. Kiitos, että mahdollistitte sen.

Rakkaudella, Pauliina Jalasmaa