August 2019

I spent three memorable weeks in August 2019 as a resident of Villa Sarkia. I had a comfortable and spacious bedroom, which was full of light until late in the evening. Villa Sarkia provided a very generative environment for writing and editing; the peaceful villa is very conducive to focus and reflection, and there is a nice selection of English-language books in the living room library. The scenery around Sysmä is beautiful and excellent for long walks, in the countryside and around the lake, and the town library is also a very nice place to work. The villa is cosy and well-equipped, and I spent many pleasant evenings there, alone or in the company of fellow resident, Sean, with whom I had many enjoyable conversations. I’d recommend any writers, scholars or poets who are considering applying for a residency at Villa Sarkia to do so. I’d also like to take this opportunity to thank Nuoren Voiman Liitto for providing this opportunity, and the village and people of Sysmä for being so hospitable. I hope I will one day be back.

– Sean Mark

Advertisements

RUNOKUURI

Sain viettää kahden viikon runokuurin Villa Sarkiassa elokuun taitteessa. Lähdin matkaan joogamatto kainalossa järjestämään esikoisrunokirjaani Titaanisydämen anatomiaa, joka vielä lähtiessä tuntui olevan aika levällään. Olin hakenut residenssiin siivotakseni materiaalini ja järjestääkseni sen ehyemmäksi kokonaisuudeksi. Olin työstänyt kirjaa jo reilut kolme vuotta lähinnä öisin mutta en vielä koskaan ollut saanut tilaisuutta omistaa aikaani sille kokonaisvaltaisesti. Odotin hieman pelonsekaisin tuntein, mitä tapahtuisi, kun hiljentyisin kahdeksi viikoksi miettimään, miltä tuntuu rakastua alkoholistiin. Halusin pysähtyä kirjani ääreen kuuntelemaan, mitä se ei vielä ollut uskaltanut minulle kertoa. Silläkin uhalla, että arvasin sen vaativan armotonta rehellisyyttä tunteita peilatessa. Otin tehtävän kodinhengettären asenteella – en lähtisi Sysmästä ennen kuin olisin jynssännyt perusteellisesti rakastaen kirjani harottavat säkeet.

Päijänteen maisemat pysäyttivät jo matkalla ihastelemaan sysmäläistä taivasta, joka tuntui täydelliseltä unelmointiin. Tunnelma Villa Sarkian ympärillä rauhoittaa ja synkimmätkin aamupäivät yllättävät iltaisin hivelevillä auringonlaskuilla, joita ihastelin usein kuistilta. Yöt paljastavat sykähdyttävän kirkkaan nappikaupan, jonka tähtiä jaksoin tuijotella öisin niin pitkään, kunnes tähdenlennot tuntuivat ruuhkalta. Puitteet olivat ihanteelliset ensimmäiseen kirjoittamiseen keskittyvään residenssiini. Koin tilan turvalliseksi sukeltaa raskaan aiheen pariin vielä kerran. Aloitin lukemalla kokonaisuuden läpi muutaman kuukauden tauon jälkeen. Sorttaaminen alkoi samalta istumalta ja lajittelin kirjan mielessäni uudelleen.

Kotiuduin välittömästi kirjoittamaan alakerran kulmahuoneeni pöydän ääreen aamuisin ja iltapäivisin pianon kupeeseen. Kun näin ensimmäisen kerran printterin sylkevän esikoiseni sivuja yöhön, asia jotenkin konkretisoitui. Minulla oli iso urakka edessä. Tein Titaanille useita ruumiinavauksia ruokasalin pöydällä, joka kannatteli potilastaan väsymättä. Kappale kappaleelta kursin kirjaa kokoon kirurgin elkein kohti paremmin sykkivää kokonaisuutta. Tikkasin elimelliset osat uuteen uskoon kirjoittamalla runontyngät uusiksi ja uskaltautuen tuntemaan kirjan tapahtumia uudelleen.

Löysin nopeasti sopivan verkkaisen päivärytmin, joka pysyi samana ensimmäisestä päivästä asti. Nukuin tavoistani poiketen hiljaisuudessa kylpien, sikeästi ja pitkään lähes koko reissun. Aamupalaksi nautin aina yhden runokokoelman, mikä oli herkullinen tapa virittäytyä kirjoittamiseen. Hauraiden runokokoelmien hyllystä löysin vanhan painoksen Södergrania, jota kannoin aartena mukanani ympäri taloa kuin suojelusenkeliä. Vaikka osasin painoksen jo lähes ulkoa, jaksoin pysähtyä sen äärelle aina uudestaan ja makustella runoja, niin kuin ne olisivat eksoottisia hedelmiä, joista en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. Viljelin hänen sirpaleitaan puutarhaani, joka rehotti levällään olohuoneen ruokapöydällä kappale kerrallaan melkein koko kaksi viikkoa. Minulla ehti olla vaihtuva kämppis seuranani vain muutamana päivänä kerrallaan, joten nautin yksinäisyydestä kylväen kirjani sivuja pitkin alakerran tilavaa olohuonetta.

Päivät käytin materiaalin muokkaamiseen. Yllätyksekseni kirjoitin paljon uutta tekstiä, vaikka vanhaakin oli enemmän kuin yhteen kirjaan mahtuisi. Luulin, että editoisin kirjan valmiiksi, mutta päädyinkin kirjoittamaan romaanityyppisen runokokoelmani käännekohdat vielä yksityiskohtaisemmin uusiksi. En ollut koskaan ennen kirjoittanut yhtä pitkiä runoja, jotka pursusivat tapahtumia. Omissa päivissäni Sysmässä ei tapahtunut kovinkaan paljoa lukuun ottamatta päivittäistä kävelylenkkiä ja joogahetkeä. Niinpä kirjani tapahtumilla oli vihdoin tilaisuus päästä päivieni päätapahtumiksi ja ne siirtyivät aihioista paperille. Kirjoitin kymmeniä uusia runoja, joista toivon suurimman osan päätyvän esikoiseni lopulliseen versioon. Vaikka uudet runoni kantoivatkin kovin raskaita nimiä, kuten ”Eutanasia” ja ”Kivullani on avaimet”, niin ne syntyivät suhteellisen kevyesti. Vastapainoksi kirjoitin myös paljon rakkausrunoja, kuten ”Lumme”. Tavoistani poiketen pystyin kirjoittamaan ilman ikävän kalvavaa kaapua, joka on tätä ennen vaivannut rakkausrunojani.

”…pitkäruotisia lehtiä, joista pulppuaa kukkavanoja

tulvien pinnalle asti heleänä kukoistavia

yhä poimimattomia mielenruokia

kelluvavartisia laulavia merenneitoja

joiden pyrstöt on viuhkoja

leyhyttelemässä heimoa

rauhoittelemassa lahkoa

nautinnon Jehovan todistajia

silmän lumeessa varrettomia

kiireestä vapaita sieluja

lipumassa aika-avaruudessa…”

Kahden viikon runokuurin rytmi jäi päälle vielä seuraavaan residenssiinkin, jossa jatkoin runokirjojen ahmimista. Villa Sarkian jälkeen siirryin Beninin Villa Karoon, Afrikkaan, mikä tuntui aikamoiselta muutokselta Sysmän jälkeen. Onneksi molemmissa on mainio energia työskentelyyn ja mieltä ruokkivat maisemat sekä kirjastot. Olisin mielelläni jäänyt vielä pidemmäksi aikaa runokuurille, mutta tällä kertaa kaksi viikkoa osui kohdalleni. Toivon, että voin palata Sarkiaan hiljentymään tekstin äärelle ja rauhoittumaan kirjoittamiseen. Residenssi oli ratkaiseva esikoisrunokokoelmani kannalta, joka ilmestyy lokakuussa. Suuret kiitokset siitä Nuoren Voiman Liitolle ja Sysmän Kunnalle!

Wilma-Emilia Kuosa www.wilma-emiliakuosa.com

Ps Afrikan nettiyhteys ei riittänyt kuvien lataamiseen, joten some-kanavistani löytyy kuvia
www.instagram.com/wilma_emilia_kuosa/

FB @wilmaemiliakuosa.com
#DANCEYOURHEARTOUTSESSIONS

Linnut

Aivan Sysmän rajalla, juuri ennen Sysmään saapumista, tie tekee terävän kaarroksen. Toisella puolella on metsälampi, toisella puolella nousee pystysuora kallioseinä. Liikennemerkki varoittaa maanvyörymistä. Kerrankin liikennemerkki näyttää samalta kuin maisema, jos tuolta lohkareet päälle vierisivät.

Olin Sysmässä ensimmäistä kertaa. Ensimmäisenä iltana kävelin kylänraittia. En törmännyt yhteenkään vastaantulijaan. Sysmän kirkonkylän yllä taivas kaartuu laajalti. Katselin sitä ihmetyksen vallassa joka kerta, kun poistuin residenssistä. Tällaista taivasta en ollut muualla nähnyt.

Ensimmäisenä iltana tavoitteenani oli löytää sopiva uimapaikka, sillä en ollut täysin tyytyväinen pieneen hiekkarantaan puistikossa, lähes rivitalojen takapihalla. Aioin kiertää Ohrasaaren. Oli lämmin, suorastaan helteinen kesäilta. Pääsin pururadan päähän, mutta edessä näkyi synkkä pilvi mäkäräisiä. Päätin silti jatkaa matkaa, huitomallahan niistä pääsisi. Optimismi osoittautui turhaksi. Ei auttanut kuin juosta inhottavia ötököitä karkuun. Puusillalle päästyä riesaksi ilmaantuivat hyttyset.

Jatkoin kulkua Suopeltoa kohti, saavuin Pyhän Olavin kirkolle. Reitti sinne kulki alkuun rannan koivikon halki, sitten peltojen poikki. Sysmä oli idyllinen ja kaunis, Suomessa keskikesä.

Kesäkuun rauha ei ollut kuitenkaan rikkumaton. Uhka tuli taivaalta. Ensimmäisellä kerralla selvisin vielä säikähdyksellä. Yhtenä päivänä poistuin residenssistä pahaa aavistamatta vain käydäkseni S-marketissa. Kirjaston kohdalla havahduin ensin huutoon, sitten minua ylhäältä lähestyneeseen olentoon. Lokki teki teräviä syöksyjä minua kohti, hidasti kohdalla. Jotain putosi sen peräpäästä, inha varjokuva tallentui verkkokalvoilleni. Lokki ei luovuttanut. Juoksin pakoon ja yritin mutkitellen väistellä lokin syöksyjä. Liikenneympyrään tultaessa lokki luovutti.

Lokilla oli luultavasti pesä kirjaston katolla. Päätin olla kulkematta kirjaston sivua ennen kuin tilanne selkiytyisi. Onneksi oli Pusukuja. Muutin päivittäisen reittini siten, että kuljin mahdollisuuksien mukaan aina sitä pitkin.

Seuraavana aamuna Pusukujaa olikin turvallista kulkea rantaan aamu-uinnille. Samalla sain nauttia ”autenttisesta kylämiljööstä”, jota residenssissä pöydällä lojuneessa matkailumainoksessa oli hehkutettu. Olin tyytyväinen ratkaisun käytännöllisyyteen ja helppouteen. Mahtuisimme tänne, minä ja lokit, kun vain minä olisin järkevämpi osapuoli.

Söin myöhäisen lounaan ja päätin lähteä käymään ”Kirjakylän” kirjakaupassa. Kello oli jo paljon ja tiesin kauppojen menevän aikaisin kiinni – olin monena päivänä havahtunut vasta myöhään iltapäivällä siihen, että Sysmän aktiviteetit olivat tältäkin päivältä jo sulkeneet. Huoli ehtimisestä ja lounaan tuoma raukeus koituivat kohtalokseni. Kävellessäni kirjaston viertä, oli jo myöhäistä katua. Kuulin lokin aggressiivisen kirkunan. Sain jotenkuten vetelät jalkani juoksukuntoon. Lokki lähestyi, aavistin pahimman olevan edessä.

Näin kirjaston lipan, ampaisin juoksuun päästäkseni sen alle suojaan. Jossain nurmikon tuntumassa tajusin, etteivät jalat enää pysyneet samassa vauhdissa kuin yläkroppa. Juuri kiveykselle tullessa kaaduin. Ensimmäisenä kiveykseen osui kyynärpää, sitten polvet. Puhelin lensi kädestäni muutaman metrin kiveyksellä karmean näköisesti pomppien.

Makasin maassa surkeana nyyhkyttäen. Lokki sentään luovutti. Olisi ollut vielä kurjempaa sekä kaatua että saada paskaa päälleen. Olin varma, että puhelimeni oli metakassa hajonnut. Kun viimein kömmin sen perään, hämmästyksekseni huomasin sen olevan reunoihin tulleita naarmuja lukuun ottamatta ehjä. 

Kyynärpäähän oli tullut kaksi ikävännäköistä naarmua. Katsoin ilkeästi verta vuotavaa isompaa haavaa, mutta päätin silti jatkaa kulkua kirjakaupalle. Jalat olivat edelleen vetelät. Kulku oli vaivalloista, polveenkin sattui. Kirjakaupan ikkunassa oli sitä paitsi murheellinen kyltti: kirjakauppa oli pysyvästi lopettanut. Olin kaatunut tyhmyyttäni ja vielä turhan päiten.

Palasin residenssiin ja laitoin haavoihin vessasta löytynyttä puhdistusainetta. Muistin ensimmäisellä viikolla nähneeni pullon vessassa ja irvistäneeni, sillä puhdistusaine toi onnettomuuden uhan mieleen. Pullo ei ollut edes suihkepullo, kuten kotona, vaan hankalampi käyttää. En ensin tajunnut edes pestä kyynärpäätä, lisäsin puhdistusainetta vain naarmujen päälle. Taisin pyyhkiä ne ensin vain puhtaaksi vessapaperilla. Minulla oli mukana kaksi laastaria.

Kävin huonosti hoidettuine haavoineni hetkeksi lepäämään. Nukuin kahden tunnin päiväunet, muta en herännyt paremmilla mielin. Seuraavana päivänä piti sitä paitsi lähteä kotopuolessa käymään. Usean vaihdon bussi- ja junamatka ahdisti jo valmiiksi, eikä tuore haavoittuminen helpottanut oloa.

Viikonlopun aikana olin hankkinut kunnolliset sidetarpeet. Toinen haava märki. Olin ostanut apteekista sekä Bacibact-voidetta että puuteria. Tupruttelin sitä ankeana haavalle residenssissä pirtinpöydän ääressä. Kun liikautin kättä, puuterit tuprahtivat haavalta mustille housuille.

Poissaoloni aikaan lokit olivat käyneet röyhkeämmiksi. Nyt ne istuivat valopylväiden nokassa ja vahtivat Pusukujaa. Vältyin uusilta hyökkäyksiltä, mutta äkäinen rääkyminen säesti jokaista kävelymatkaani. Sitä paitsi oli kuin koko Sysmän linnusto olisi kääntynyt minua vastaan. Kun vain kävelinkin kirjaston läheltä, ensin kuului pienempien lintujen ääniä, sitten paikalle tulivat lokit.

Keittiön ikkunasta kelpasi tarkkailla toisenlaistakin elämänmenoa: pulskat naakat hyppivät nurmikolla, matoja oli ilmeisen hyvin. Sitten paikalle lehahti lokki. Se seisoi ilkeän näköisenä keskellä nurmikkoa. Naakat painuivat pensaisiin. 

Niin kuin ulkona vaanivasta uhasta ei olisi ollut riittävästi riesaa, lokit olivat alkaneet rääkyä yökaudet. Olin vaihtanut yläkerrassa isompaan huoneeseen edellisen asukkaan lähdettyä. Hän oli saanut yllättäen tarpeekseen – mielessä kävi, voiko huoneessa piillä jotain ikävää, mikä sai ihmisen pois tolaltaan. Voisiko syy olla yökaudet huutavissa lokeissa? 

En ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota öiseen mekkalaan. Joko lokkien huudot eivät olleet kuuluneet toiseen huoneeseen tai sitten lokit olivat seonneet vasta juhannusviikolla. Joka tapauksessa heräsin juhannusviikolla joka yö kamalaan kiljuntaan aamukolmen ja neljän välillä.

Välikohtaus lokin kanssa uhkasi pilata kaiken. Helle helli, mutta uiminen oli minulta kielletty. Haava ei ottanut parantuakseen, vaikka söin C-vitamiinia ja vaihdoin sidettä parikin kertaa päivässä. Harmitti oma kömpelyys.

Kuitenkin juhannuspäivään mennessä haava parantui. Pääsin uimaan, viimeinkin. Kun kävelimme juhannusseurani kanssa Pusukujaa, kaikki uhkasi kuitenkin toistua. Kuulin lokin rääkäisyn, sitten omani. Lokki syöksyi ja lensi aivan läheltä. Juoksin läheisen rakennuksen katon alle suojaan. Nolotti oma pelästyminen. Pelotti, että jalat jäisivät taas vauhdista ja koko haavojenhoitelu alkaisi uudestaan. Edempänä tiellä selvisi syy lokin reaktioon: kaksi harmaata lokinpoikasta taapersi Pusukujaa pitkin. Pitäisit parempaa huolta poikasistasi.

Sunnuntai saapui. Juhannus oli ohi. Saatettuani juhannusseurani linja-autoasemalle palasin residenssiin Pusukujaa pitkin. Lokit olivat kadonneet.

Ilmeisesti pahin pesimäaika oli ohi, sillä lokeista ei ollut mainittavasti riesaa loppukuun aikana. Ne palasivat kyllä päivystämään valopylväisiin. Välillä ne istuivat takapuoli alikulkijoihin päin, silloin hieman huoletti.

Olin aiemmin suhtautunut hämmästellen tuttujeni lintupelkoon. Lokkien pelko on kuitenkin viisauden alku. Viime kesänä useat tutut kertoivat, kuinka olivat saaneet lokin ulosteet päälleen kesken festareiden tai kesäpäivän vieton. Sellainen tuntui tavattoman työläältä ja raskaalta. Selviäisikö siitä pelkällä huumoripläjäyksellä sosiaaliseen mediaan? Epäilen. Ihmiset suorastaan ylpeilevät sillä, että heiltä on lokki vienyt ruuan Helsingin Senaatintorilla. Ahneet linnut, typerät ihmiset. Menisitte muualle, molemmat.

Viikonpäivät oli kulunut paluustani Pirkanmaalle, kun luin lehdestä, että A-streptokokkia on esiintynyt tavanomaista enemmän. ”Infektio-osaston osastonlääkäri selittää tapausten yleisyyttä kesäaikana sillä, että kesällä muun muassa ihohaavaumia syntyy herkemmin.” A-streptokokin oireita ovat korkea kuume ja yleiskunnon nopea heikkeneminen. 

Sama lehti on ylipäätään kertonut poikkeuksellisella innolla harvinaisista sairauksista. Jutut etenevät aina samaa kaavaa: oireet muistuttavat mitä tahansa nuhakuumetta, terveyskeskuslääkäri ei harvinaista sairautta tunnista, mutta hoidon viivästymisen johdosta sairaus vie potilaalta vähintään jonkin raajan tai johtaa kuolemaan. 

Kaikista kammottavimpia ovat aina olleet tapauskertomukset, joissa joku on luullut selviävänsä säikähdyksellä: hän on esimerkiksi pudonnut vajan katolta ja jatkanut eloaan ilman näkyvää vammaa, mutta sisällä kaikki on mennyt pieleen, jokin verisuoni tai sisäelin on revennyt…

Haavan märkiessä tunsin äärimmäistä voimattomuutta: mitätön pikku naarmu, voisiko se johtaa verenmyrkytykseen ja elämän sotkevaan sairaalakierteeseen? Ehkä väliin jääneet uimareissut eivät olisikaan pahinta, mitä arvaamattomasta yhteenotosta lokin kanssa seuraisi. On vastenmielistä ajatella, että bakteeri menisi avoimen haavan kautta ihmiseen ja jylläisi verenkierrossa, eikä asialle voisi oikein mitään.

Viimeisen Sysmän viikonlopun lauantaina luulin tulleeni kipeäksi. Muistelin edellisenä päivänä kuulemaani anekdoottia harmonikkamuseossa. Siinä flunssa olikin ollut kuolemaan johtanut sydänvaiva. A-streptokokkia en onneksi osannut pelätä. Eikä lauantainen ollut flunssaa, vaan jotain stressistä poistuvaa, sillä se meni ohi. Sunnuntaina tosin oli krapula… Vaan onko minulla täällä kotona edelleen huono olo? ”Kyllä nämä oireet ovat sellaisia, että ihmiset ovat niin kipeitä, ettei turhaan tulla päivystykseen”, niinkin siinä A-streptokokkia käsitelleessä jutussa oli onneksi lukenut.

Sysmä jäi taakse. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä kuljin Tampereella Keskustorin poikki, kun havahdun yläpuolellani liiteleviin elukoihin. Mietin, onko minun jatkossa vältettävä myös Keskustoria. Miten se onnistuu?

***

Olin Sysmässä ensimmäistä kertaa. Tien kaarrokset, kallioseinä ja metsälampi eivät lopulta olleet merkittävin näky matkalla. Henkeä haukoin, kun katselin Päijännettä: sillalta, lähes järven tasalta, mäntymetsän läpi.

Viihdyin Villa Sarkiassa. Meitä oli siellä kaksi esseistiä, molemmat nimeltään Ville. Kuukausi palautti uskoni siihen, että jonkun toisen kanssa on mahdollista ja mukavaa asua.

Sysmässä nukuin tolkuttoman pitkiä päiväunia tuntematta syyllisyyttä. Vietin elämäni ihanimman juhannuksen Sysmässä. Tunsin haikeutta käydessäni Matka-Baarissa viimeisen kerran. Sysmän Marinassa oli mukavaa juopotella arkisin ja viimeisenä lauantaina. Kirjakauppa ei onneksi ollut tyystin sulkeutunut. Harmittaa, etten lauantaina terveydentilaa murehtiessani osallistunut historiikin julkaisutilaisuuteen ja taidenäyttelyn avajaisiin. Käsityöputiikkeja oli paljon – siinäkö on maaseudun tulevaisuus? Lintan kammarissa söin erinomaista villiyrttikeittoa ja suklaaraparperikakkua. 

Viimeisenä päivänä, sunnuntaiaamuna aurinko porotti uskomattoman kuumasti, kun kävelin vielä Suopeltoon ja osallistuin jumalanpalvelukseen, joskin hieman alusta myöhästyneenä. Pappi vaikutti äärimmäisen mukavalta – on aina hienoa tavata ihminen, joka on yhtä aikaa hauska ja vakava. 

Rästissä olleet kirjoitustyöt eivät ahdistaneet, vaan sujuivat. Löysin uuden työskentelyrytmin: toisinaan aamukuudesta, seitsemästä tai yhdeksästä puoleenpäivään, välissä jotain muuta, ja toinen työrupeama iltakuudesta, seitsemästä tai yhdeksästä puolille öin. Kirjoitin aamuisin keittiössä, iltaisin olohuoneessa, viimeiset hetket huoneessani. Luin nojatuolissa olohuoneen ikkunan edessä. Jonkin kerran siivooja käänsi nojatuolia siten, ettei se enää ollut suoraan ikkunaa päin. En tiedä, kummin oli parempi.

Tutkailin esseekokoelmaa varten luontosuhdettani. Löysin itsestäni jonkin kansallisromanttisen puolen, vaikkakaan en tiedä, mitä sanaparin ensimmäisen osan kansallisuus tarkkaan ottaen tarkoittaa. Tutkimukset jatkuvat. Uin ja luin jonkin verran. Villa Sarkian kaunokirjallisuus- ja lehtivalikoima on erinomainen. Sysmän kirjastossa oli ilo asioida. Olisin voinut ottaa paljon vähemmän omia kirjoja mukaan.

Vinttihuoneessa tunsin itseni Juhani Ahon romaanien nuoreksi ylioppilaaksi, joka oli tullut pappilan yläkertaan viimeistelemään tutkielmaansa. Sysmän kirjoittajapolvet ovat kunniakkaita. Haaveilin muutosta Sysmään, mutta todennäköisesti taika kantaa vain, jos Sysmässä on vieraana. Sysmä oli vieraanvarainen, odotan jälleennäkemistä.

Kirjastolla kuulin, että useimmiten Sysmä on romaanitaiteessa miljöönä dekkareissa, joissa on tehty raakalaismainen murha jollain kesämökillä. Sysmä on kesämökkipaikkakunta, väkimäärä on loma-aikaan suurempi. Jos vain kirjani joskus päivänvalon näkee, on siinä Sysmä mainittu. Koen asiakseni nostaa kirjallisuudessa esiintyvän Sysmän profiilia. Murhat ovat tietenkin sepitettä. Mutta syytön ei ole Sysmäkään – onhan sellainen idylli vastustamaton paikka pahuuden tapahtumiselle.

Ville Hämäläinen

Toinen kerta takomassa

Vietin kesäkuussa parisenkymmentä päivää Villa Sarkiassa sysmiä syviä soudellen. Tämä oli jo toinen kertani päijäthämäläisessä kirjoitusresidenssissä, joten tienoot olivat tuttuja ainakin siinä määrin, että kaivettuani kaksipyöräisen onnikan takaluukusta Sysmän bussiasemalla, lähdin saman tien sotkemaan raikuvasti laulaen kohti teatteritaloa ja sen takana aukeavaa kirjoittajan taivasta. En ollut ensi kertaa pappia kyydissä, vaan tämä oli jo toinen kerta takomassa.

Viimeksi minulla oli mukanani sivakat, mutta nyt siis polkupyörä. Paukkuvan pakkasen ja valkeiden hankien sijasta Sysmä heilimöi suven sineä ja kesän keltaista. Olo oli kuin skånelaisessa kirkonkylässä.

Viimeksi hiiri oli purrut Villa Sarkian keittiön kuumavesijohtoa, keittiö lainehti vesivahingossa ja kyökkitavarat joutuivat evakkoon pirttiin, missä me asukkaat sähläsimme mikroaaltouunin ja sähkölevyn kanssa. Nyt kaikki toimi kuin rasvattuna, hiiret olivat ottaneet ritolat, kesäpäivä kuivasi kaiken, eikä edes kuuluisaa Sarkian kummitusta näkynyt ikkunoiden takana koputtelemassa.

Kuvan mahdollinen sisältö: puu, ulkoilma, vesi ja luonto

Kirjoitusrauhaa Sysmässä riittää. Toki nukuin pitkään, tein pyöräretkiä Ohrasaaren mäkäräiskuhinaan tai Päijänteen kansallispuistoon 10 km taakse, tähyilin näkötornista järven yli, jos vaikka vilkkuisi viikinkien laivoja, mutta ei niitä erottanut, ja siltikin: kirjoitin viidestä kahdeksaan tuntia päivässä. Tai olin ainakin tekevinäni jotain.

Tarkoitus oli uhrata koko kuukausi uuden käsikirjoituksen, jonkinlaisen esseeromaanin käynnistämiselle, ja kirjoittaa siinä sivussa eteenpäin fiktiivistä proosakässäriä. Lopulta päädyin viimeistelemään kustantajan palautteen perusteella entistä, jo lähes valmiina pitämääni käsikirjoitusta. Ja aloitinhan minä sitä esseeromaaniakin. Kirjoitin myös fiktiivistä kässäriä. Puuhakas vai pitäisikö sanoa tuottoisa kuukausi kaiken kaikkiaan.

Kämppiksinä oli mukavaa väkeä. Toisen Villen kanssa totuimme pian arkiseen, luontevaan kanssakäymiseen ja ajatusten vaihtoon. Pari kertaa pyörähdimme oluellakin Sysmän rannassa, jonne asti ei sentään kulkeutuneet motoristien pyörien pölyt, sillä Sysmästä näytti kesän tullen sukeutuneen moottoripyöräjengiläisten läpilaskupitäjä. Toisinaan äärioikeistolaisittain pukeutuneita henkilöitä lainehti jossain takaoikealla, mutta ei se juuri häirinnyt. Lokit lauloivat niin kuin lokeilla on tapana, eikä minnekään ollut kiire. Rae-nimiseen kämppikseen sen sijaan ei ehtinyt tutustua. Hän oli tullut paikalle jo toukokuussa ja viikon Sysmän kesäkuussa pyörittyään palasi Helsinkiin; sen koommin emme häntä nähneet.

Kiitos Nuoren Voiman Liitolle ja Sysmän kunnalle residenssikuukaudesta. Mieluusti tulen taas joskus uudelleen kirjoittamaan Sysmän raukeaan rauhaan.

Teksti ja kuva: Ville Ropponen, https://kabareekulkukoira.blogspot.fi/

Sysmä-kantaatti

Ville Koskivaara

Takatalvi odottaa kohteliaasti, että vappu on oksentanut minut metropoleista Sysmän autiuteen, ja syytää vasta sitten viimeisen, lyhytikäisen kuorrutuksensa Etelä-Suomen ylle. Nautin mannerilmaston oikuista. Yöllä uneksun karhuista. Ullakolla huoneeni yllä rapistelee jokin pienempi. Asetuttuani taloksi se muuttaa, tai vaikenee.

Ensi töikseni käyn kuppikivellä ilmoittautumassa. Peruskartta näyttää niitä töpeksityn näille tienoin kuin nauriin siemeniä. On varaa valita sellainen, jolle uhraaminen ei edellytä jonkun kotirauhan rikkomista. Ihmisten tonttirajat kun eivät menneitä pyhiä noudattele. Täällä se vaatisikin melkoista tetristelyä, kun rautakautinen asutuskeskus on jättänyt jälkeensä uhrikivien lisäksi kalmistonkin sinne, toisen tänne.

On määrä kirjoittaa jotakin, josta tulee joko tuhonjälkeinen tajunnanvirtaromaani tai hell-made playn hengessä laadittu monologinäytelmän kuvatus. Aika näyttää. Sen ohella huomaan heti ensi päivinäni purskauttelevani ilmoille kaikenmoisten tilaustöiden lisäksi lyriikkaa, sekä laulettavaksi että lausuttavaksi, ja luonnostelevani podcastiakin. Joskus luovuus ruokkii luovuutta. Tai sitten ihan vain sydänsuru.

Kävelen Ohrasaaren ympäri ja pääsen todistamaan viitasammakoiden pulinaa ja lahnojen porskutusta samassa lahdessa. Kaikki kutee, minä sen kun erakoidun. Kaulushaikarat huutavat joka taholla. Jopa huoneeseeni kuuluu öisin niiden mystinen basso, kauas kuivalle maalle. On mahdotonta sanoa, missä vesistössä linnut piileksivät, kun niiden ääni voi kuulemma kantaa viisikin kilometriä ja on matalana vaikea paikallistaa.

Kirjoittaminen lähtee käyntiin ennakolta laatimani aikataulun puitteissa. Sen ulkopuolella avautuvien vapaa-ajan lakeuksien tutkiminen ravitsee niin sielua kuin ruumistakin: heti ensimmäisellä viikollani löydän aivan likeltä tuottoisan vuohenputkiapajan. Juoksen halki palokärjekkään, nyt jo kuusettuneen muinaishuhdan Päijätsalon tsaarinaikuiselle näkötornille tähyämään Päijänteen Tehinselälle. Jättijärvellä on yksi maamme vanhimmista paikannimistä, jolle kielitiede pukee pitkästä aikaa perustellusti usein ilmaan heitellyn, vaan harvoin ansaitun “vuosituhansia vanhan” tittelin.

Hento vihreys kihisee lehvästöön. Lämpenee hellepäiviksi asti. Töyhtöhyypät ja kuovit ujeltavat. Kirjoitan vuoroin ekstaattista, vuoroin angstista lyriikkaa. Juoksu ja työ vuorottelevat täysin toisenvaraisessa tanssissaan. Aamupäivät kirjoitan, illat rämmin taolaisteksteissä polviani myöten klassisessa kiinassa ja iltapäivät hirvien ryskämillä harvennushakkuilla sääret ruvella. Käyn residenssitovereideni kanssa Lintan kammarissa keittolounaalla ja söpöysövereillä.

Muutaman päivän levytysleiri kotikunnailla katkaisee residenssijaksoni. Palattuani Sysmään saapuu luokseni vieras toisensa jälkeen, mikä tuo muutaman kevyemmän työpäivän. Heidän seurassaan tulee myös samoiltua ympäristössä ahkerammin kuin niin ikään työhönsä keskittyvien kollegojen kanssa. Talviturkkikin lentää Majutveteen, jos talviuimarilta nyt voi semmoista reväistäkään. Kevään jännittävät luontohavainnot tulvivat aistimiin ja mielikuvitus puolestaan paperille sekä tiedostoihin. Lahnojen ja sammakoiden viisaus herää ihmisessäkin.

Vieraiden lähdettyä padot aukeavat, ja seuraava viikko kuluu kunnon kirjoitusaallolla. Olen eräässäkin rakastelunjälkeisessä bardossa mennyt livauttamaan, että pitäisi kuunnella Bachin koko tuotanto läpi, ja pakkohan minun on tänä suoratoistopalvelujen aikana olla sanani mittainen. Muutaman kymmenen kantaatin jälkeen ilmestyy romaaniini kymmenen sivun mittaisia alaviitteitä kokonaan isoilla kirjaimilla ja pöydälleni teos Atlantiksen pyhästä geometriasta. Veljeni ilmaisee viestissään pitävänsä ihan hyvänä sitä, että residenssikuukauteni lähenee loppuaan. Ymmärrän hänen kieliposkisen huolensa, mutta aion silti tykitellä loppuun asti.

Vielä viimeisellä viikollani Sysmässä paljastuu aivan talon läheltä uusia salattuja niittyjä, joilla leijailee iltaisin niin ohut sumu, ettei sitä voine havainnoida muilla instrumenteilla kuin ihmissydämellä. Omani on Villa Sarkiassa parantunut osin yksinäisyyden, osin hoitavien ihmisten voimin. Löydän itseni aamuyön tunteina keittiöstä ruoppaamasta uuden residenssitoverin kanssa kynttilänvalossa kaikkivoivin sanoin taidetta, ihmissuhteita, niin, elämää.

Olisihan täällä vierähtänyt toinenkin kuukausi. Ainakin urkuteoksiin asti.

Aurinko laskee ja Tapio antaa. The sun sets and the forest provides.

The Sysmä Cantata

By Ville Koskivaara

As soon as I’m somewhat settled in Villa Sarkia, a thin coating of the last snow covers southern Finland. Enjoying these quirks of a continental climate, I bring my offerings to an Iron Age sacrificial stone, one of many around these parts. Apparently, Sysmä was quite the hub of activity some millennia before its current, drowsier Twin Peaks era.

I’m writing something that balances between a post-apocalyptic stream-of-consciousness novel and a long, psychedelic monologue play. Time will tell. Of course, it turns out to be not the only thing my creative parts start blurting out as I sink into my life in Villa Sarkia. There’s radio horror, poetry, music and drafts for a podcast, all fed by the comparative isolation as well as a broken heart.

The snow was as quick to melt as it was to appear, and soon I get to witness the full glory of spawning moor frogs and breams in a tiny bay near the church. There are bitterns booming all around, and I can even hear them inside my room at night.

Having a comparatively strict schedule for writing leaves me plenty of time to wander around, feeding both body and soul by running and gathering ground elder by the bag. Spring is rushing in, and I wade just as knee-deep in Classical Chinese Daoist texts as I do in the woods. Not to mention a shared lunch with colleagues with an overdose of cuteness in the local bakery.

A short recording session with old bandmates brings a welcome break from everything, as do several people of mine coming round for some days. I swim. I suck in the rising tide of natural wonders and secrete several writing projects, all in a delightful mess of a jugglery. Having thought up a reckless, post-petite-mort idea of listening to all of Bach (as in all of him), I get to work and find some tens of cantatas bringing my month in Villa Sarkia to a crazy final crescendo. Footnotes in my novel swell to a length of ten pages. A book about the sacred geometry of Atlantis appears on my desk. My brother is glad to hear the month will soon be over, but I press on to the last.

And just some days before I leave, I find myself talking the living daylights out of love, life & everything at one AM in Villa Sarkia’s kitchen by candlelight with a new fellow writer. There sure is magic in a little monastery like this. I guess I could have taken another month. At least until I’d have got to the works for organ.

A Fable from February

Yavni Bar-Yam

A long time ago, when the oldest houses in Sysmä were then the newest houses, there was a woman who lived in the town who loved to bake. She baked all kinds of things, breads and cakes and cookies, and everything she baked came out just as horrible-tasting as could be.

She offered to bake for the local church. The priest said that if Christ were transubstatiated into those wafers it would be like a second crucifixion for the poor messiah.

The woman tried feeding them to the stray animals around the town, but the animals turned up their snouts and walked away, disgusted.

She finally stopped trying after she made a little biscuit out of milk and oats that was dry and soggy, sour and bitter and cloying and bland all at once. This cake was so horrible that even microbes had no interest in eating it. It was, therefore, an immortal cookie.

Now, being immortal, this cookie had plenty of time to educate itself and develop its abilities. It learned to speak several languages, and became an expert in Riemannian manifolds and general relativity.

But the cookie had a harder time developing the manual dexterity for writing, so it had to find assistance in transcribing the innovative thoughts that it produced. It found a bright, young aspiring poet named V.S. and took him on as an apprentice, dictating to him and letting him publish the biscuit’s work under his own name.

After V.S. passed on, the cookie was still alive, and found itself cast from place to place at the hands of the geodesics of the metric space of its existence. For a long time it was stuck in the attic of an old house, with no way out and not much to do except peer through a small crack in the wall under the eaves. There it observed an owl flying to and from her nest carrying dead rodents and such. Trapped in the attic, the biscuit saw the owl as a symbol of freedom, and the dead rodents as a symbol of pride.

Time passed, and the biscuit found itself again out in the daylight. It befriended a little girl whose family had moved to the country from the city, a rare move at the time. This girl had an artistic disposition, and a troubled family life due to the artistic disposition being inherited from an artistically disposed parent. The biscuit recognized her loneliness, and wanted to bring her dead rodents to make her feel better. The cookie was no great hunter, so the best it could do was some wood chips. The girl accepted the wood chips, and with a stolen knife, began carving little figurines of Moomincharacters from her favorite books.

Others relate a different version: A magazine that prints stories told by children published some by the girl who the biscuit befriended. Once she saw her name in print at age seven, she knew she had accomplished the goal of all writers, and she could retire satisfied with her achievements. So she sat on a rocking chair on her porch, a pipe in her hand, and whittled figurines out of wood.

Whichever way it came to pass, this girl eventually grew up and moved on, and the biscuit was left alone again. Tired of losing friends all the time, it tried to befriend other immortal things, like geographical features. But they only seemed interested in being stoned all the time, and that wasn’t really the cookie’s thing. It wasn’t an edible, as we have established.

Eventually, the cookie found itself in a house in Sysmä used as a residency for writers. It lost count of the number of poems and stories it dictated to writers from all over the world, who passed through the home and the biscuit’s life like fine flour through a course sieve. One day, the biscuit watched a writer arrive with a complete novel manuscript ready for revisions. And revise she did, though her pencil sat on her desk where she had placed it the morning she arrived. The cookie watched as she attacked her work with erasers (she came with a whole box of them). Removing words, phrases, whole paragraphs and sections. She was happier and happier with her piece the trimmer it got. Soon it was a novella. Then it was a short story. Finally, it disappeared. The perfection of the blank page satisfied the writer. After taking a day off to go skiing on the island, she took out what the biscuit was surprised to see was a whole other manuscript of another novel. The cookie could tell what was coming, and it quickly informed another resident, a poet, of what this writer was doing. Together, they conspired to steal the novelist’s erasers so she could not destroy everything she had ever written.

It was a dangerous heist, involving distractions, picked locks and cooking oil. Finally back in the poet’s room with the erasers, the two accomplices needed to decide what to do with the stolen items. The poet wanted to destroy them, but the biscuit said they must turn them into something positive instead. It produced the whittling knife the little girl had abandoned so many years before, now too dull for wood, but still sharp enough for carving erasers. The biscuit instructed the poet on how to carve, and told her to carve owls, an animal representing liberty and pride. Then they hid the tiny owls all around the residency house. If the novelist had to do any erasing, she could, but first she would need to find an eraser, and then only be able to erase in small doses.

Once the novelist settled down from her consternation at her missing erasers and realized the good that her co-resident and the cookie had done for her, she said, “You’ve done so much good for so many, little biscuit. What can we do for you?”

Hesitantly, the biscuit replied, “Well, I have always wanted to be eaten.”

The two writers were shocked, “Why?!”

“Isn’t that what I exist for?”

“Why do you think that?”

“I don’t know. Every story I have ever heard about a baked good involves it being eaten.”

“Don’t be absurd, little biscuit. Novels aren’t meant to be erased and your worth also isn’t created by you being destroyed!”

“Oh. Huh.”

“Besides, you smell like you would taste terrible. No thank you!”

“Well, okay then.”

But then the writers knew what they needed to do. That night, they stayed up late writing the story of a biscuit that was never eaten, who lived a fulfilling life of adventure and contribution to the world. And they put it up on the residency blog for the cookie, and any other baked good to read whenever such food items should feel unsure of themselves.

Pearl-moon/Helmikuu

an aptly-named month in 12 pictures

The first morning, I sat at my desk to start writing at 8AM. It wasn’t yet light, but blue outside.

The icicles on the theatre next door were the most impressive I’ve ever seen.  An armory of frozen daggers.  But by the end of the month, they’d been defeated by the sun and lay on the ground in hefty chunks.

Ulla kindly gave us a tour of the old church and its artifacts: medieval wooden sculptures, a baptismal font in a language no one has identified yet, a secret passageway.  And bell towers, apparently, have a tendency of burning down.

(We never did find out if there was actually asbestos in the organ (?!?) but I did learn a lot about Finland’s history with mining during that unexpected conversation…)

Every little lantern in the cemetery wore a puffy hat of snow.  Worship attire is climate-dependent, too, I suppose.

The winter light in Sysmä is so changeable and pretty it became a distraction.  I took many long walks to watch the snow glitter in the sun.

Villa Sarkia was as cozy as a Moominhouse, and the perfect place to delve into the mind of Tove Jansson between writing sessions, especially on the cloudier days. I was fascinated to learn that Finnish readers of the Moomins were surprised to find out the Groke was female upon seeing the English translation. The lack of gender is one of my favorite aspects of the Finnish language. (Also, Jansson’s illustrations for Finnish and Swedish edition of the The Hobbit, which I found at the library, are a dream come true.)

It always grew too cloudy by nightfall to see the stars, but it’s hard to complain when you get to see the moon in a clear blue sky during the day.

I watched so many spectacular sunsets from my window, my typing paused until the colors faded.  They seeped into my pages.

A day trip to the Haihatus gallery; so many styles and faces all by one artist.

There is no freezer at the Villa, but lucky for us Ulla made amazing homemade ice cream.

On our final weekend in February, we participated in a poetry open mic in Helsinki where I met lots of fabulous people – and won some raffle roses!

Kiitos paljon to Nuoren Voiman Liitto and the Sysmä library for this opportunity; Matka-baari for hosting our “Sanatakomo”; the teachers and students who showed us around their school and taught us to play “floor ball”; Tarja for befriending us, helping us organize our event, and taking so many photographs; Ulla for all her stories, wisdom, and ice cream; and of course my fellow word-smiths, Juho and Yavni.

Several people told us Sysmä might not exist in ten years.  Who knows?  But I’m grateful for my time there and will think of it every February, wherever I am in the world. It really was a month of pearls.

Abigail R. Epremian

Taivaalta tippuvat villat

Vietin viime kesäkuussa kymmenen päivää Villa Sarkiassa. Saavuin residenssiin sopivaan aikaan, koska viimeistelin tuolloin vaativaa käännöstä suomesta serbiaan kieleen. Kyseessä oli Selja Ahavan romaani Taivaalta tippuvat asiat. Vaikka olin jo ehtinyt luopua toivosta, että onnistuisin saattamaan työn loppuun ajoissa, Villa Sarkiassa tapahtui ihme. Kymmenessä päivässä käännös oli valmis.

Voisin verrata Villa Sarkian ja Sysmän tunnelmaa kylpyläkaupunkiin. Päivät olivat hitaita ja pitkiä. Ehdimme rauhassa kokkailla, keskustella, nukkua ja kääntää.

Villa Sarkialla on sellainen voima, että se yhdistää erilaisia ihmisiä. Tapasin siellä ihmisiä, joiden kanssa juttu ei olisi loppunut koskaan, jos vain ei olisi ollut työtä. Toivon, että heilläkin on samanlaisia muistoja minusta.

Romaanin käännös julkaistiin viime syksynä, ja se sai hyvän vastaanoton. Joulukuussa sain kuulla, että olin yksi kolmesta ehdokkaasta vuoden käännös -palkinnon saajaksi Serbiassa. En lopulta saanut palkintoa, mutta minut kutsuttiin liittymään Serbian kirjallisuuden kääntäjien yhdistykseen. Käännös toi minulle myös jäsenyyden Suomen kääntäjien ja tulkkien liitossa.

Suuri kiitos Nuoren voiman liitolle ja Sysmän kirjaston henkilökunnalle!

Dušica Božović

Prošlog juna provela sam deset dana u vili Sarkia u gradiću Sysmä. Stigla sam tamo jer je hitno trebalo prevesti jedan zahtevan prevod s finskog na srpski jezik. U pitanju je bio roman Selje Ahave Stvari koje padaju s neba. Iako moj prethodni ritam rada nije obećavao da će poduhvat uspeti, u vili Sarkia se dogodilo čudo. Za deset danas sam uspela da prevedem sve.

Mogla bih uporediti vilu Sarkia i boravak u Sysmi s boravkom u banji. Dani su spori i dugi, stizali smo da spremamo hranu, ćaskamo, spavamo i prevodimo.

Vila Sarkia ima tu moć da spaja različite ljude. Srela sam tamo ljude s kojima se razgovor nikad ne bi prekidao, samo da nije bilo i posla. Nadam se da sam i ja njima ostala u sličnom sećanju.

Prevod romana objavljen je prošle jeseni i dobila sam dobre komentare na njega. U decembru sam saznala da sam ušla u uži izbor za nagradu “Miloš N. Đurić” Udruženja književnih prevodilaca Srbije. Nagradu na kraju nisam dobila, ali sam pozvana da postanem član Udruženja. Ovaj prevod mi je takođe otvorio vrata Udruženja prevodilaca i tumača Finske.

Veliko hvala Savezu mlade snage i osoblju biblioteke u Sysmi!

Dušica Božović


White and cold and blue

apologies to Joe Brainard

I remember going to the lake and seeing all the upturned boats, almost invisible under the snow. I avoid the tidied-up trail and try to trudge through the thick layer of snow. I manage a few meters until I feel the dampness through my boots, my jeans, my thermals, the snow so deep it comes up to my knees.

I remember waking up at 4:30 am. Pia and Ben usually come down from the 2nd floor at around 10:30 or 11 am. We’re all respectful of each other’s space, so some days I’d only bump into them in the kitchen whenever they’re making tea. We ask each other what we’re working on, offer some commiseration when one admits how unproductive their day has been. I remember going to bed at 8 pm.

I remember how the solitude of being in Sysmä in winter heightens everything. It helps, I think, that I’ve spent most of my life in warmer regions, so my body responds to the cold as one would an intriguing stranger. When snow falls in the early morning, I feel as if I were in the middle of some sacred ceremony. Cold evenings are much colder. A random conversation becomes more purposeful, more necessary. A drink is a sign of warmth. 

I remember slipping on the ice. Thursday, 7 pm, it happens right in the middle of an intersection, as I walk home from the supermarket. I sit right on the street, my right arm beginning to throb from the pain, grocery items scattered on the ground, and I think: This is how the rest of my life will be. And then I walk back to the house.

I remember being mistaken for a girl at the local bar by a woman, a former fellow. It’s a little weird, but I don’t mind it. I find it pretty amusing. Her name is (also) Pia, and I remember how when she’s talking about her family history, I can only nod politely because the whole time I’m distracted by how gorgeous her face looks.

I remember listening to nothing else but Nico’s “These Days” for three straight days.

I remember reading about the heat wave in Adelaide, where I had come from immediately prior to Finland. For 12 straight days, the temperature in Adelaide would get so hot that bats have to be driven toward the nearest river so they don’t fry from their own body fat. At Villa Sarkia, I prop my feet up on the radiator whenever the temperature plummets below -10 degrees.

I remember spending an hour each day in the sauna. I do most of my thinking within that hour, texting myself possible lines for poems or concepts or words that sound nice, while Rihanna or Maggie Rogers or Shawn Colvin whenever I’m feeling nostalgic blasts through my phone.

I remember using Pia’s mango-scented lotion because I assume it had been left behind by a previous resident. There are lots of bottles inside the bathroom, there are bottles on the foyer table too. When I think of the unknown residents who came before us, I think of them in relation to the books they might have left behind, their messages on the guest book, various spices in the kitchen, and their bottles of toiletries. 

I remember catching a glimpse of Ben’s notebook, which seems to have a lot of doodles, which I suppose he draws while thinking of something to write. I remember thinking I should make better, definitely more artistic, use of my in-between-writing time than gossiping with friends online.

I remember being ecstatic that the kitchen has a drip coffee maker, a French press, and a moka pot. I am not exaggerating. I remember being the only coffee drinker among the three of us.

I remember wandering semi-aimlessly in the middle of the night. We reach a gas station—I think it’s a gas station—before deciding to turn back. I’d hold on to Ben’s arm whenever the road gets too slippery, and at some point snow starts falling. It isn’t a bad night—pretty exciting, actually, as far as my month in Sysmä goes.   

I remember walking with Ben to the gym in the afternoons. Sometimes it gets so cold that the snot inside my nose would freeze. It’s funny until it isn’t. Eventually it becomes ordinary. Most days, the short trip to the gym is the only time I’d get out of the house. I stick to using the stationary bike and the treadmill, and sometimes I increase the speed to the point that I’d get leg cramps later in the night. I remember liking the fact that I can still sweat. 

I remember thinking I’ve never seen so much white, the kind of white that’s so real—my legs move through it, I feel flakes of it on my face, I scoop it with my hand and hold it until my fingers go numb—that if I think hard enough, it might feel present even now, 22 days after I’ve left Sysmä. 

I remember going online to find out the names of the trees I see in Sysmä, most of them spindly, all of them beautiful. 

I remember the blue curtains of my room, which make the inside of my room blue, and, when viewed through the windows, the outside blue. I remember the blue of early morning, just before sunrise, the kind of blue that seems sad in a sexy kind of way. In the afternoons, I do yoga and witness my room gradually turn a darker and deeper blue as the sun slowly sets.

I remember letting two Jehovah’s Witnesses inside the house, on my last Saturday at Villa Sarkia. They hand me a pamphlet, tell me to check out their website. They ask where I come from.   

I remember deciding to build a snowman before I leave Sysmä. I never get around to it, but in the story in my mind, I do and he has a lovely carrot nose and he gets to stick around until April.

I remember walking through the aisles of the supermarket on my first evening and wondering why there are so many boxes of frozen pizza. And because I’m trying to avoid carbs, I feel an almost unhealthy amount of indignation rise up in me. I end up buying a dozen eggs, a packet of sausages, some cauliflower, and nuts for snacking. It’s a sad couple of weeks until I quit trying to lose weight.   

I remember seeing bottles of Shiraz from South Australia at the supermarket and feeling a sense of pride. I laugh over my foolishness. 

I remember the kind of quiet Sysmä offers. I’m now in the Philippines, and Manila offers me its version of quiet: tricycles running in the distance, someone half-drunkenly singing a song, the incessant humming of midnight moving through the window of my room. I part my curtains to meet the city, and I wish to see a blinding white outside.     

Mark Anthony Cayanan

M(ight)y January 2019

everchanging frost view of the west

I’ve been pondering for the past few days, how to “put words clothes down on” – as we approximately say it in our Finnish language in particular, if not quite metaphorical way –, let alone how to crystallize the passing, overwhelmingly multifaceted month in Villa Sarkia. I never could have believed these experiences to happen, not even if I have spent two fascinating Mays and almost two Junes (t)here before, not even if Jan is my month of rebirth.

I had no idea, who’s going to write (t)here with me, nor from where. I knew I had more writing tasks than before in the residence, maybe (im-), possible to carry out together, neither had I been able to leave any of them behind me but took the latest versions with me as well as some books and dictionaries connected.

So, two essays, one to be edited one more, hopefully last time, for the poetry quarterly, about garden-experiences, circles of time, nature, human, letter-writing and reading concerning a gardening-theme letter-exchange-essay-book published in Finnish almost a year ago, an essay-treatise on the form less known of Japanese poetry called renga, i. e. chain(ed) poetry, as well as compiling a full 36 stanza renga myself, continuing translating poems from the second collection of Polish prosaist and poet Beata Kępińska and, last but not least, evolving and writing my long, telling poem, a fantasy-experience both experimental, visual and audial (to be[come]). These all also partly concern the final, seminar year of my creative writing extensional studies, so not purely an artist’s own right and vocation, but assignments from the institution via writer-me.

a book object almost too pretty

I’ve developed a divided schedule during my freelance writer years for a weekly program, so a couple of days for a project, a couple for another, a Sat for one, a Sun for another, e.g. This was the trick in Villa S, too: every third day I would dive into the world of my long poem, whereas writing the newest study about renga demanded more time and concentration and so, every second or two days together I wrote and investigated as much more as needed and offered from the exciting, old and fragile books of the hall in Villa S. What a treasure and joy to find nearly the very first translations in Finnish of Japanese tanka and haiku and other types by Marta Keravuori, amongst the heritage of our Finnish poet Eila Kivikk’aho, who wrote tanka- and haiku-formed poems in her (& my) own language in the first place, too! Translator’s Preface, merely an Introduction, of Japanese poetry traditions in Kirsikankukkia – “Cherryblossoms”, worked very helpful and deepening a view. I was enthralled – still am, never to forget the Ever Understanding Eyes of the Poetka (as they beautifully meaningfully call a woman writer in Polish) in a photo preserved from the ‘90s.

early Jan sunset painting

So, trusting the schedule well experienced, even if more chopped this month, I concentrated an a.m, a p.m, an evening, a night, writing or re-writing the most demanding bits first after waking up routines, occasionally taking a brisk walk around the beautiful and calm landscape, which welcomed more and more snowflakes and layers at any hour of almost all 24 hours, not hesitating, not forgiving more than a few milder minus degrees frost days with more powerful wind from the lake back (as we call the wide open of a larger lake in somewhat picturesque Finnish). No, no concessions did the Weather Spirit of Winter admit, no thaws – nor did I give allowances except for exhilarations towards evening by returning to reading, to stretching exercises and relaxation, to an uplifting walk, wind and frost allowing, except for some secret singing and playing a recorder to open up my voice channels, if only the young writer men visiting Villa S were not indoors keen on working at the mome. Fridays I dedicated to re-editing the former essay, all Sundays I wanted and needed to continue the translations of Polish poems, to keep touch on the demanding language and hold of the entirety of the collection themes.

Majutwater seeping timidly

My prayers were heard magically as I happened to find the first translation of Rilke’s Duineser Elegien by Finnish poet Aila Meriluoto in the hall shelves, which, to my disappointment, doesn’t belong to my home city library collection (anymore?). “Descending layered” and meditative a long poem as it is, this translation opened to my apprehension more perceptible than the intricate, fresher one by a talented translator I had read in the fall. I couldn’t help but re-read the original German poem stanza after stanza, too, as it’s offered on the parallel page, even though my school German is appallingly rusty.

Winter in the village-town of Sysmä would need another post to be duly described, and even though I did go outdoors almost every day or evening, I hardly believe having a right to try as yet. So much snow, my love element, so many ice sticks growing down from the roof eaves of both the Villa and the Theatre House like massive, freezy organ pipes! The Supersized Grand Mum Moon would grow and shine for the whole Earth not forgetting tiniest village end but empowering each little creature by her mirror face beaming the hiding sun. Clouds gave their respect by absence those fulfilled days of pure heart of winter magic (another Finnish metaphor, for mid-wintertime).

But so did the Sun show his burning, if winter paler face, especially on two Sundays, when I was seduced outdoors first thing after waking up. “Off you go, along the lakeside, around the island!” I heard the call and answered by scrambling out. Rewarded for good.

harmony of windless lakeweeds *

OH, I was supposed to crystallize the experience of the month – but haven’t really succeeded. Where did the intricate and multi-pointed symbol of a snowflake I just had floating along in my mind’s view run away?! One of the root-points was my second part set of poems and photos relating to nature experiences of both a person and the dog accompanied, “Poem Pics with a Dog – fall, winter”, which I finally had the chance to put up on the library walls and window sills – after an interval of two years since expositing the first part in April ‘16. Hopeful, that as many of the customers, visitors and villagers would notice the small-scale exhibition and have time to stop and stay for some moments at each poem with a picture or two aside..! It’s been both a joy, excitement and privilege to share; especially to show and try to open up the contents of the texts to the foreign colleagues of Villa S for the month.

shared i-n-s-p-i-r-a-t-i-o-n-s ;->

What a HOLLOW feeling I was left with after the dear colleague-writers quite suddenly left the second last early morning already! Fortunately we did have some chats way about literature, our readings and writings earlier, a couple of late night fun joking in the kitchen and the hall about musical preferences as well.

Alas, I feel my words ruin the overwhelming experiences I’ve had in Villa S, my <3, the new-born symbolic flake of experiences escaping the view.

Truths is, I cannot – maybe even will not describe it all, but let the following tanka-poem to summarize.

The very truth is: my attachment to Villa Sarkia has grown ever deeper each time I’ve visited, lived and worked (t)here. Passing January proved, that I’m helplessly involved (engaged?!).

Must all have been a dream, which bursted before the last sequences – the last 48 hours which I had to, needed to and wanted to lead through on my own again.

To my amazement I re-wrote the essay on renga as well as compiled a re-renga of the tanka- and renga-stanzas of past writers, made a whole kasen of 36. I was given new poems for my dear long poem (from the creative power of who-knows-who) and trust to recite the so far whole through for a few but important times in the hall, added another chapter as the rhythm goes. Re-editing of the garden-letter-essay calmed down into more replenished and polished form. There was even and just enough time to translate the last poems of the 2nd collection of B. K.  and to print the versions out of these all. Time to go around the lakeside and the island wilderness once more during the last blue sunset hour before collecting the exhibition with the most valuable comments and signatures by the visitors, to tie some more talking threads together with the librarians.

amaryllis fainting and blooming – like creativity

Time to wish Good Byes after sharing varied, immemorial moments both with colleagues and those dear acquaintances, who have become friends each at their own pace – even new ones. Time to play some consolation music, minor and major, melodies of rhyme and rock.

Missing every seemingly little nib and nibble.

*

Lumen hiutaleet

laskeutuvat hiljalleen

valkealle vaipalle.

Syvään lämpöön peittyy

yksinäisen kylläisyys.

*

Snowflakes settle gently

down on the pale duvet.

Deep in the warmth

covers up the repletion

of a loner.

*

Płatki śniegu

na białej pieluszcie

cicho położą.

Głęboko w ciepłość

pokrywa się sytość

samotnej.

*

Pia Johanna Krook

woodmousie – from the tale of Thumbelina – or Issa’s haiku