Maiju Pohjola: Kirjoitan vähän ohi

tila tuntuu syliltä
kuin olisin juuri tullut humalaan

sen ikuisen 20 minuuttia, kun kaikki on hellää kirkasta
kun kaikki on alkamassa
ja se alkaa juuri minussa

kirjoitan vähän ohi, kierrän kohti
keskustaa      
(olen tottunut kaareviin katuihin)

silittelen kirjahyllyn kerroksia
läpättelen säkeinä

Kiitos tilasta, kauniista päivistä,
t. Maiju Pohjola

Tulvivat sanat

Viikko, viisi arkiviikon päivää, ovat kantaneet mukanaan vuosikymmeniä. Miten aika omalakisesti määrittyykään keveäksi, huokoiseksi tai painavaksi sen mukaan, missä olet tai miksi olet.

En ole varma haluanko käyttää sanaa energia, mutta joku sen kaltainen, paikan oma henki ja lataus, on ollut käytössäni Villa Sarkiassa. Se ruokkii kirjoittamista ja sanoja. Olla täydellisesti yksin (toiset kirjoittajat omissa huone-eristyksissään), kuunnella ei vain korvilla vaan kokonaan, koko olemuksellaan mitä maailma sanoo, mitä nämä henkilöt puhuvat miksi he näin puhuvat ai tuonko takia.

Juuri nyt olen tilassa, jossa en tiedä mitä olen tullut kirjoittaneeksi, mutta voin aavistaa jotain, olen havainnut menetyksen jälkiä, kiitollisuutta, ymmärrystäkin.

Syyskuun lopun viikossa on ehtinyt puhaltaa voimakas puhuri, vaahteran lehdet ovat kuivuneet käpristyneet ja raapivat asvalttia. Villa Sarkian yläkerrasta, vaikka ikkuna välillä onkin raollaan, olo on seesteinen, kirjoittaminen ei ole tekemistä vaan olemisen jatketta.

Hyvässä kirjoittamisen tilassa, fyysisessä ja henkisessä, alkaa maailman nähdä eri tavalla. Voi olla että horisontti hyvällä tavalla vinoutuu ja oppii kävelemään kaltevalla pinnalla, kunnes ei kohta enää huomaakaan että ympäristössä on mitään erilaista, osaa vain katsoa ja siksi näkee.

Tähän on pakko lisätä vielä kuplasta: näkymätön mutta yhtä kaikki oleva henkilökohtainen hengitystila. Kupla ei synny kaikkialla, eikä se synny pakosta, mutta kun se syntyy teksti etenee omalla painollaan, rytmillään omaa rataansa, eikä illalla, kun nurinkäännetty mieli halajaa unta, kirjainjonoa saa poikki, vaan pitää lähetellä itselleen tekstiviestejä, jotta varmasti muistaa aamulla että näin se jatkuu.

On siis tärkeää poistua välillä kotoa, kirjoittajanurkasta/-kammiosta, lähteä aistimaan toisenlaista tuulta, kävelemään toiset kadut. Sanat tulevat kyllä kun niitä kutsuu, mutta toisinaan ja tietyissä paikoissa ne tulevat tulvimalla.

Kiittäen,

Villa Sarkiassa 24.9.2021

Eeva Vänskä

Nika Pfeifer: Bright Nights 2

Kiitos for the good times! Thanks Sysmä, Villa Sarkia, András Gerevich, Luise Boege, Laura Serkosalo and Nouro Voimann Liito, Suvi Valli, everybody from Runokuu Poetry Moon Festival, Riikka Junttila, and Sysmän kirjasto for having me.

I just can’t get enough of this beautiful, beautiful light!

Here’s a piece from my Runokuu reading with Suvi Valli:

ZERO SHADOWS


flimsy

the lightest things worldwide:
threads in old films
lines on your hand
a hair in the milk
threadbare shine jusquʼà la corde
seams time-lined

Bright Nights

Rebecca Rukeyser

I wanted to come to Villa Sarkia in June because of the light.

I’ve known and loved the effect of long daylight hours at high latitudes: the giddiness that leads to sudden, expansive generosity that leads in turn to manic sense of possibility.  Because of my experience in Alaska, I thought I knew, for the most part, what I was getting into when I decided to come to Sysmä in June.

But Kodiak, Alaska is an island with a maritime climate. There’s a thick, crawling cloud cover more often than not, which, when shot through with twenty hours of daylight, turns everything silver.

And Sysmä—at least the Sysmä I encountered in June 2021—had a taut blue sky. It was brighter. Around solar noon everything was lit so strongly it looked crisp, almost over-exposed. One friend, when I sent a picture of a meadow erupting with lupines, replied “I don’t believe in Sysmä. That looks like a simulation. It’s too pretty.”

I found it hard, initially, to believe in Sysmä. I probably only started the morning after I arrived here, shocked into belief when I dove into the cold water of Lake Päijiänne.

That’s because I was sure I wouldn’t be able to fly to Finland. The borders were closed and there was no way in—unless I got special permission from the Finnish Border Guard to travel as a “cultural ambassador.” But that, as I understood it, was highly unlikely. I planned for another month at home, shifting between the duties of home office and whatever writing time I could eke out. Maybe, I thought, affecting a grim optimism, I could spend more time on my balcony?

But a week before my time at Villa Sarkia started, I got word from Nuoren Voiman Liito: I was approved. I could come to Sysmä. I was a cultural ambassador.

A title like that is, to be honest, a weighty thing. Cultural ambassador! My debut novel The Seaplane on Final Approach won’t be published until June 2022, and it’s been a fairly recent adjustment calling myself a “writer” or a “novelist,” rather than responding to the question “What do you do?” with a halting, “Well, you know, I teach a little bit and I do a bit of copy-editing but also I’m finishing a novel.”

But after a month at Villa Sarkia, I feel removed from that wariness and self-effacement. My writing, fueled daily dives off the pier at Camping Sysmä and bright evening walks through the forest, has been deeper and more immersive than at any point in recent memory. It had the underwater quality of early childhood play. I’d look up from my computer oblivious to—and unconcerned about—how much time had passed. Was it five p.m.? Was it nine p.m.? It didn’t matter; there was still time and light to take the trail leading off from Ketuntie Street, or off of Route 413.

Alert from the surfeit of light but calm from spending so much time writing, I took these forest walks with a renewed sense of focus, watching. The lupin that looked like a simulation faded and went to seed. A black snail made its way across the path. The sunsets, which lasted for hours, would turn orange before bleaching pink. And during a partial solar eclipse, when the midday sun turned a little gray and the shadows turned severe, the sparrows that live in the eves at Sysmän Teatteritalo wheeled around the yard of Villa Sarkia, chattering in distress.

The one night I took a break from my daily routine of swim + write + walk was Juhannas, which was also the only night the weather in Sysmä turned ugly. I’d heard enough about Midsummer that I wanted to see what it was all about. My residency-mate Eva and I walked towards the lake. We spotted a group of women wearing flower crowns. I was hoping to see a bonfire, but the air was thick and the clouds were a little green.

The rain started just as we made it into the shelter of the Sysmä Marina, where I stood gawping, surrounded by more people than I’d seen in one location since the beginning of the pandemic. Everyone was dressed beautifully; my hair was matted and streaming onto my t-shirt and I was wearing grubby sneakers. But a woman standing nearby turned to me, shouting above the sound of the rain on the skylight.

I explained that it was my first Juhannus and I was worried that the festivities would be cancelled because of the rain. She laughed; that was impossible. Nothing was being cancelled.

But what would I do, I worried, if it was too rainy to see a bonfire?

“Drink wine. Enjoy the scenery,” she gestured out over the lake. “And dance like hell.”

Suvi Auvinen: Paljastamisesta

Matkalla Sysmään lumisade tulee rintamana vastaan pian viimeisen kehän jälkeen. Helsinkiin ei ole vielä tänä talvena satanut lunta, joten riemuitsen pelloille levitetystä hallaharsosta. Jo kauan ennen Lahtea lumi kuitenkin syö kaiken. Näkyvyyden, tien ja penkereen eron, muut autot, taajamia erottavat kyltit. Lumi muuttuu liuskoiksi auton renkaiden alla ja jääpeitteeksi tuulilasissa, tekee kaistan vaihtamisen mahdottomaksi ja pakottaa minut hidastamaan rytmiäni. Ajan moottoritiellä kuuttakymppiä koko loppumatkan, puristan rattia rystyset valkoisina.

Aamulla avaan Sysmässä huoneeni verhot ja jään katsomaan pihaa. Kaikkialla on valkoista. Ei, ei kaikkialla. Puutarhapöydän alle on jäänyt huolellisesti rajattu vihreä laikku. Lumi on satanut suoraan ylhäältä, ja suoraan pöydän alla oleva alue on vielä puhdasta nurmikkoa.

Olen ajatellut kehitystä, paljastamista ja kätkemistä enemmän kuin on kenellekään hyväksi. Ensimmäisen kirjani viimeinen kappale alkaa lauseella Kehitys on vääjäämätöntä liikettä pimeyteen. Ajatus kehityksestä on jalostunut ja seurannut minua, ja nyt Villa Sarkian pihamaata katsoessani kirjoitan seuraavaan kirjaani kappaleen:

Kehitys on paljastamista ja kätkemistä. Kehitys vetää esiripun näyttämön edestä ja valaisee sen, mikä on lymynnyt pimeydessä. Merkittävimmät kysymykset piiloutuvatkin sinne, minne emme yleensä katso. Kysymyksillä ja epäilyillä kannattaa pommittaa ja valaista nimenomaan sitä, mitä on pitänyt muuttumattomana.

Kappale päätyy uuden kirjani ensimmäiseen esseeseen. Kirjojeni välille muodostuu silta, jonka tukipilari on Villa Sarkian pihalla lymyävä nurmiläikkä.

Joka aamu verhot avatessani katson ensimmäisenä sinnikästä vihreää häiriötä maisemassa. Lunta sataa joka päivä lisää, mutta laikku ei peity. Se ei edes pienene. Mietin mitä minun pitää lukea nurmikosta. Tarkoittaako se, että kaiken pysähtyneen ja kylmän alla on aina elämä? Tarkoittaako se, että katukivien alla on aina hiekkaranta? Tarkoittaako se, ettei olennaisimpia asioita voi peittää, ei ainakaan pysyvästi ja vakuuttavasti?

Jokaisessa luovassa prosessissa tulee hetki, jolloin kaikki ympärillä tapahtuva alkaa tuntua Merkitykselliseltä suhteessa omaan teokseen. Hetken universumi soi täydellisessä harmoniassa, ja sävelet putoilevat paikoilleen. On yhdentekevää onko kokemus Totta: vain sillä on väliä, että hetken kaikessa on järkeä. Tietenkin piiloutumaton nurmikko on Merkityksellinen kirjani kannalta. Tietenkin se osoittaa minun olevan oikeilla jäljillä.

Kirjoittaminen on väistämättä paljastamista ja kätkemistä. Se on tarkan omakuvan hahmottelua, jokaisen vedon harkintaa ja sen valikointia, minkä jättää piiloon. Kiinnostavinta tietenkin on kätketty. Maisemassa katse kiinnittyy nurmikkoon, ei kaikkeen lumeen sen ympärillä. Tekstissä kiinnostavinta on se, mitä kirjoittaja ei tahdo näyttää. Miten kirjailija voi puhua totta ja silti suojella itseään? Jos kehitys on paljastamista ja kätkemistä, kuten tekstissäni väitän, mihin suuntaan kehitys liikkuu jos jotain kätketään?

Kaiken ei pidä tulla muistetuksi. Katseen kohdistaminen nurmikkoon on kuratointia, se on yksityiskohdan valinta valtavassa maisemassa. Kirjailija valitsee sen, mihin lukija saa katsoa ja mitä jätetään tarkoituksella sanomatta. Kaiken ei pidä tulla sanotuksi, maailma on hyvä ilman monia sanoja.

Kun palaan Helsinkiin, lumi on syönyt kaiken. Se pysyy monta kuukautta sinnikkäästi maassa ja sulaa pois kun katson hetkeksi muualle. Kun uudet lehdet puhkeavat puihin, kirjani ilmestyy. Minä puhun esseiden kautta paljastamisesta, kehityksestä, kätkemisestä, hiiristä, rakkaudesta, vihasta ja voimasta. Minä olen kohdistanut katseeni osaan elämästäni ja kirjoittanut kuvani niiden varaan. Lukijoille jää arvattavaksi se, mikä jää vielä katseilta piiloon.

Kaltainen valmiste ilmestyy 20.5.2021

Wilma-Emilia Kuosa: Häkkiooppera

Palaan Villa Kiven Kirjailijatalon työpöydän edessä aukeavan Töölönlahden halki takaisin lokakuuhun joka kerta, kun kirjoitan Häkkioopperaa. Sain viettää lähes koko lokakuun Sysmän hellässä huomassa runojen syleilyssä. Häkkiooppera on toinen runoromaanini, jatkumo esikoiseni Titaanisydämen anatomian tarinalle. Kirjoitustyön päätös häämöttää edessäni kuin ikkunasta näkyvä oopperatalo, asioilla on kummallinen tapa nitoutua yhteen.

Olen aloittanut kirjan kirjoittamisen noin 10 vuotta sitten mutta vasta koronavuosi antoi ajan muovata siitä ehjä kokonaisuus. Vaikka runoja oli jo yli sata kirjoitin Häkkioopperan ensimmäisen runon Sysmässä.

Tuulen raastamien ikkunoiden takana punon meidän tarinaa niin kuin pankkiryöstöä

lipuen kaikkiin niihin kohtiin joissa kumpikaan ei kääntynyt lentäen kurkiauran yli nyt

kuin mustaa joutsenta

ei olisi koskaan keksitty Tšaikovskin tahdissa kuolemaan

päästän salametsästäjät kurkustani härkätaisteluareenalle

yleisö saa taputtaa vasta kun kukaan ei enää hengitä sanaakaan

alitajuntani palatsin krokotiilit antavat harmaan kyyhkysen lentää rauhassa

viestintuojaa ei ammuta edes ydinsodassa

kuukausien säntillisen kuivakauden jälkeen olen löytänyt ylisuorittamisen koukuttavan kiireiseen ytimeen jossa lassoan kiinni kaikki ne tavoitteet joita olen lykännyt sinusta hartaasti arpeutuessani sellaiseksi ihmiseksi jota haluan katsoa peilistä vielä jonain päivänä.

Ympäriltä kantautuu vienoa kyyhkysten kurnutusta

Taiteilijaresidenssit ovat siitä hauskan kummallisia, että niissä ikään kuin muutetaan yhteen tuntemattomien kanssa. Rinnakkaiseletään omissa maailmoissa ja arasti tunnustellaan milloin voi jutella.

Tällä kertaa kanssani samaan aikaan paikalle sattui myös Tommi Parkko. Keskustelimme usein iltaisin ja väistämättä puheeksi nousi kokoelmani, jonka kanssa kipuilin yllättävän paljon juuri Sysmässä. Kävelin upeissa ulkoilumaastoissa ja ihastelin ruskaa pohtien, miten saisin tarinani kerrottua niin, että se kantaisi kannesta kanteen. Tommin kanssa näistä asioista keskusteleminen tuntui hapelta sukelluslaitteisiin ja lopulta rohkaistuin pyytämään häntä kustannustoimittajakseni. Onnekseni se sopi myös kustantajalleni Basam Booksille ja Tommille.

Nyt olemme jo lähestymässä loppusuoraa ja matkasta on tullut ontuilemisesta huolimatta kepeämpää. Häkkioopperan julkaisu on suunniteltu syksylle.

Sain viettää melkein koko lokakuun Sysmässä sulkeutuneena Villa Sarkian ihanaan runokirjastoon. Kuukaudessa ehtii lukea kymmeniä runokokoelmia jos oikein tahtoo. Minä tahdoin ja havaitsin nopeasti, että jos lukee äidinkielen lisäksi ranskaksi ja englanniksi niin päivittäinen kulutus kestää vielä enemmän kuin yhdellä kielellä. Ikään kuin aivoihini olisi tehty kiintiöt, minkä verran asiaa milläkin kielellä per päivä pystyy sulattamaan. Olen varmaan asunut liian pitkään maiden välistöjä, kun aivoni ovat päässeet tähän tilaan.

Erityisesti Robert Creeleyn runot saivat minut kirjoittamaan pitkästä aikaa myös englanniksi, vaikka olen viime vuosina kirjoittanut lähinnä suomeksi ja joskus ranskaksi.

she’s graced with good intentions

marching in the library

I aked for her attention

like somebody who wanted to learn how to read

she would waltz through the book shells

here’s hoping she’d notice me

I drop down some poetry

and she bends like she could never break

piking up after me like we were already a couple

of people wrapped together with the bindings of a book and everything in common

Robert Creeley she murmurs

Indeed I smile at her

Kiitos Nuoren Voiman Liiton mahdollisuudesta olla Villa Sarkiassa ja Sysmälle tästä tilaisuudesta, odotan jo kovasti että tapaamme jälleen!

Koronasta johtuen ei paikallisia esiintymismahdollisuuksia ollut tällä kertaa tarjolla mutta oli ihanaa tehdä juttu yhdessä Lähilehden kanssa ajastani Sysmässä, kiitos yhteistyöstä.

Ps suosittelen lämpimästi vierailua Suomen Harmonikkamuseossa, se oli odottamaton elämys!

Maija Kauhanen: Ihmeiden aikaa

On maaliskuu 2021, ja kaikki paikat ovat kiinni, kuten nykyään on maaliskuussa tapana. Olisi aika hakea uusi vaihde romaanini kirjoittamiseen, mutta en pääse yksiöstäni minnekään, esimerkiksi kahvilaan. Mistä sen haen? Retket pyykkitupaan ja lähikauppaan eivät tuota tulosta.

Löydän porsaanreiän, residenssin peruutuspaikan. Hämmästyttävää.

Viime hetkeen asti odotan oireita, jotka estävät matkan. Mutta sitten on matkapäivä, ja olen yhä oireeton. Tämän on pakko olla jotenkin kiellettyä, mutta niin minä vain lähden residenssiin.


Matkustaminen


Yksiö Helsingissä ei ole kotini. Iso punainen rinkkani on minun kotini. Kun sen tuttu paino asettuu lantioni varaan, kaikki on taas kohdallaan.

Minua jännittää poistua asunnostani rinkka selässä ja matkustaa metrolla linja-autoasemalle. Pohdin, tuijotetaanko minua ehkä kuin toisesta ajasta saapunutta, joka ei tiedä kulkutaudista mitään. Kuin ihmistä, joka on ollut vuoden uutispimennossa, kunnes eräänä päivänä päättää lähteä reilaamaan.

Olen tietenkin pettynyt, kun kukaan ei lotkauta korvaansa.

Matka Sysmäänkin käy kommelluksitta. Kolmen tunnin bussimatka ei vain tunnu samalta kuin kolmenkymmenen tunnin, kirjoitan haikeana ystävilleni.

Sysmässä minua vihdoin tuijottaa se yksi ihminen, joka näkee minut matkalla linja-autoasemalta Villa Sarkialle. Joku sentään tekee oikeutta tämän asian valtavuudelle: olen matkoilla!


Yksinäisyys


Olen matkustaja ja kirjoittaja, joten olen jo vuosia ollut paljon yksin. Olen ollut lisää yksin pandemian aikana, enemmän kuin haluaisin. Myöskin Villa Sarkiassa olen paljon yksin.

Yksinäisyys kuitenkin vaihtaa väriä.

Aluksi minua pelottaa talossa. Pelkään vanhoja, pimeitä nurkkia, naksahduksia ja rasahduksia. Pelkään, että en olisikaan yksin.

Tiedän, että taloon on tulossa parin päivän jälkeen toinenkin asukas. Hänen saapumispäivänään arvelen kuulevani alakerrasta askeleita. Laskeudun portaita katsomaan, jostain syystä hiirenhiljaa. Hän lähestyy portaikkoa yhtä vaiti, vaikka silloin en sitä vielä tiedä. Kun tulen portaiden juurelle, löydämme äkkiä toisemme kulman takaa, ja kumpikin säpsähtää.

Jälkeenpäin yritän miettiä, miksi emme huhuilleet ja huudelleet toisiamme, vaikka tiesimme toisistamme ja olisimme voineet helposti välttää molemminpuolisen säikähdyksen. Pelottavinta kai olisi huhuilla tyhjyyteen ”onko siellä joku?” ja olla saamatta vastausta. Joutua kuuntelemaan oman epävarmuutensa ääntä, joka jää kaikumaan autiossa talossa.
Tärkeintä on tietää, onko yksin vai ei.

Kun toinen asukas lähtee, pyydän sysmäläisiä ilmoittamaan minulle, jos joku uusi on tulossa taloon. Nyt siis tiedän, ja yksinäisyys saa kauniin värin. Täytän tilan sanoilla, musiikilla, ruoalla ja tanssilla. Leikillä. Aika kuluu lempeästi ja sitä on juuri oikea määrä kaikelle.


Kevät


Pandemia ei mene ohi sillä välin kun olen Villa Sarkiassa, mutta toinen inhoamani asia menee: talvi. Aluksi ehdin turhautua kevääntulon hitauteen. Köpöttelen purevassa viimassa pitkin jäistä Väihkyläntietä ja kiroilen kyllästymistäni ääneen. Päädyn lapselliseen ratkaisuun: odotan sisällä niin kauan, kunnes talvi on ohi! Siitä suunnitelmasta joudun luopumaan, kun lihaksia alkaa kolottaa.

Mutta yhtäkkiä talvi tosiaan onkin ohi. Pakkaset loppuvat ja lumi alkaa sulaa. Yhtenä yönä kuulen, kun sade ropisee peltikattoon. Viimeisenä päivänäni Sysmässä istun järven rannalla ja katson perhosen lentoa jään yllä. Kun palaan Villa Sarkialle, lumi on parin tunnin poissaoloni aikana jättänyt pihanurmen. Pikkuiset lumikellot nyökyttelevät pensaiden alla päitään niin kuin olisivat aina olleet siinä. Ne näyttävät moittivan minua kärsimättömyydestäni. Mitä kuvittelin? Ettei se koskaan loppuisi?

Anne Teikari: Pakkasta ja paljon lunta

Pyhän Olavin kirkko yllättää aina, ihan sama mistä kulmasta se tulee eteen. Ikiaikainen kivimörkö. Hautuumaalla emäntä Edith Kukkula makaa miehensä kanssa vieretysten. Kävelyreitit vievät Ohrasaaren liepeillä mannerta pitkin, useat ohikulkijat nyökkäävät tuntemattomalle vastaantulijalle. Minäkin katson silmiin, nyökkään ja käännän nopeasti katseen kohti kulkureittiä. Hypähtelen latujen yli.

Hoen mielikuvitukselliselle vieressä kulkijalle kirkon kauneutta. Täällä on aikaa, tilaa ja syytä heittäytyä runolliseksi.

Avantouintipaikassa koppiin menee vain yksi kerrallaan koronatilanteesta johtuen. Pieni mummo hymyilee niin ystävällisesti, että sanon anteeksi ainakin kaksi kertaa, en oikein tiedä miksi, julkinen avanto tämä on, mutta tuntuu, kuin olisin tunkeilija puisessa kopissa, jonka seinällä on lista muista yhteisön jäsenistä. Nimeäni ei listassa lue, mutta katson silti, keitä on ollut paikalla.

Vesi on aivan normaalilämpöistä, keskityt vain hengittämiseen, sisään, ulos, ei sen kummempaa, aivan normaalilämpöistä. Kyykistyn veteen ja nousen vinhaan ylös. Kartanon nurkasta löytyivät pesemistä vaille villasukat hyistä pulahdusta varten, eivätkä varpaat enää ensikerran jälkeen palellu.

Olen täyttänyt ja tyhjentänyt tiskikonetta. Se on vuosia käsin tiskanneelle aina luksusta. Luulen edellisessä elämässäni olleeni vähintään sisäkkö, jos en taloudenhoidon vastaava esihenkilö. Toisen asukkaan kanssa pohdimme, onko mahdollista juoda teetä liikaa. Hampaat alkavat kellertää, mutta tulevalla viikolla menen kaupungissa riemuun nimeltä hammaskivenpoisto. Sen pitäisi kuulemma tehota kellastumiseen, vaikka loppujen lopuksi tulen aina valitsemaan teen yli valkoisten hampaiden.

Tässä kuvailen maisemia, koska en haluaisi kertoa siitä, miten tärkeä tämä Sysmän-retki on minulle ollut. Yläkerran päätyhuoneessa on ollut monta neliötä tilaa meuhkata ääneen. Ja sitten taas ryhtyä töihin.

Olen alanvaihdon edessä, ja Villa Sarkiassa sain tilaa keksiä itseäni vähän uudelleen. Kiitos Sysmä, minkä teit.

Hän on Sysmässä

Muistan lapsena löytäneeni kesämökin kirjahyllystä Minna Canthin näytelmän Hän on Sysmästä. Tuo repaleinen vanha nide huvitti minua ja parasta kaveriani ainakin yhden aurinkoisen kesäpäivän, kun päätimme lukea sen ääneen vuorotellen eläytyen repliikkeihin. Muistan sen jopa innoittaneen meitä raapustamaan omia näytelmänpätkiä, joskaan syynä ei ehkä ollut tekstin laatu vaan ennemminkin sen muoto ja vuorosanojen hauskuus. Hän on Sysmästä lienee aikansa, 1900-luvun vaihteen, huvinäytelmille tyypillinen tapaus. Mitään muuta kuin nimi siitä ei ole jäänyt mieleeni.

Sysmästä voin sanoa samaa. Se oli tuttu minulle vain nimenä. En olisi ennen residenssiaikaani osannut edes sijoittaa sitä kartalle. Päivä päivältä se on kuitenkin tehnyt itsensä tuttavaksi. Koronapandemian hiljentämässä Suomessa Sysmä on tarjonnut minulle viihtyisyyttä, jatkuvuutta ja turvaa.

Halusin tehdä kirjoittamisen täällä itselleni helpoksi, niin vaivattomaksi kivuttomaksi kuin mahdollista.

Valmistaa aika vastaanottavaiseksi,
lukea ja ajatella.”

Jälkikäteen olo on painostava. Ei, ei se ollut helppoa vieläkään.
Kaikki on vieläkin auki, tekstinpätkät solmimatta. Mistään ei tullut sen valmiimpaa.
Aika, jonka vietin täällä oli silti paras mahdollinen. Kävi kuten ajattelin, en lopulta olisi voinut kuvitella itseäni mihinkään muuallekaan.

Kuukaudeksi minusta tuli Villa Sarkian asukas, yhtä lailla kuten Villa Sarkiasta minun asukkaani. Joskus elämässä tapahtuu outoja siirtymiä. Ajanlasku alkaa alusta. Täällä ehkä kävi niin. Tosin tyystin vailla dramatiikkaa – hiljalleen vaan, arkisesti. Vähissä erin.

Etenkin aika, jonka vietin yksin talossa tuntuu vahvasti takaraivossa. Kun muuttaa itsensä nopeasti pois ympäristöstä, missä kaikki kytkeytyy kaikkeen ja oleminenkin on muistumien samentamaa ja sitten saapuu äkisti jonnekin, missä ei tunnu tapahtuvan mitään, kaikki vain odottaa. Silloin on aiempi jätettävä sikseen ja kaikki kytkökset luotava uudestaan – aluksi voi vain pysähtyä havainnoimaan. On ensin nähtävä ja ajateltava tila, oma paikkansa siihen ja vasta sitten voi antaa ajan jälleen alkaa kulumaan.


Poetry in Making: Runoilijaesittelyssä Ilai Elias Lehto

Koska en koronasuositusten takia päässyt lähestymään sysmäläisiä julkisella esiintymisellä lupasin tehdä videoidun esittelyn itsestäni. Tässä se nyt on. Erityiskiitos kuvausavustajalleni, Anna Varjakoskelle.

PS. Tein runomuistiinpanoistani ja päiväkirjamerkinnöistäni myös runozinen. Piilotin yhden kappaleen residenssin kirjahyllyyn ja toinen löytyy kirjaston kokoelmista. (https://lastu.finna.fi/Record/lastu.1750473)
Ja koska runous elää vapaana ja kuuluu kenelle vaan olen myös laittanut sen jakoon netissä! Pdf-versio löytyy seuraavasta linkistä: https://drive.google.com/file/d/1MxHDzU19i8mm0ZpNwl7x95DS8kINOz5W/

You have to sit on your art like a little horse.

Ricarda Kiel: This is not a regular blog post about Villa Sarkia, because my stay at Villa Sarkia was not regular – but I only realized this in hindsight. It was to be the last time in a not-yet finished time period that I would be out of my country, it was the last bit of normal-not-normal life that I experienced before Covid-19 hit hard. The diary notes are from February 2020, I wrote the introduction around June 2020.

How to write about all that has happened to the entire world in recent months, and about what a large privileged part of the Western world has been instigating and cleverly ignoring for centuries? When everything is constantly changing and the basic misery remains the same? Also: When so many people are already writing and recording and interpreting?

In times like these: Does it make any sense at all to keep a diary?

Of course it does. Especially in times like these.

I want to record how blindly I slid into my realization of this situation, how it has been tossing me back and forth, and how I try to find meaning in it and voices I can trust. I want to record how lucky I am compared to so many around me, how lucky I was to be able to fill my cup to overbrimming before reality as I knew it was turned upside down. And also what anger I have accumulated, at politicians and their empty promises, at journalists who distort stories, at missed opportunities, at those distrusting the government so much that they endanger their neighbors.

George Saunders wrote in a letter to his students about the Covid 19 period: “(…) what you’re able to write about it will depend on how much sharp attention you are paying now, and what records you keep. Also, I think, with how open you can keep your heart.

That’s what I’m trying to do now. To stay attentive and take notes and keep my heart open in everything.

Here we go: Finland. A collage of travel notes and pictures.

My February in a wooden house with other writers. With E. Who is a major reason I felt safe and at home and understood during the residency.

Welcoming the weirdness.

It’s so quiet here that for the first time I hear the sound my necklace makes when I take it off. A soft swoosh.

Then it was the finnish writer in the room next door humming that made me happy.

Dates with licorice. Big matches in packs with a sauna man on them. So much sun, sun all day. An ice fisherman on the lake, drilling his huge drill into the ice, no one else for miles. The amazingly nice S supermarket, the cheaper one, somehow more accessible to me. I find everything I need, I go to the bathroom in the supermarket and watch the locals gamble at the vending machine, in this village without a café.

I still feel surprisingly neutral. Not unhappy, not frantically excited. Observing. Arriving. I very much like the weird and funny translations I get with my new app.

Stoneless toilet stone toad = That’s a date.

I like the proximity of the table and bed, the low windows, the proximity of everything to everything. Reading in bed. I’m learning to read. To use my reading. To pay attention across several books. This month is worth it for that alone.

Finnish porridge is supposed to taste like bread, salty and buttered.

Actually, everything here is made of oatmeal.

I’m dreaming about emails and all the things I have to do quickly. But I don’t have to do anything. It doesn’t matter when the others get up, what they do or how much they work. Sitting in bed, curled up, the window open, icy air outside and the first morning light and a dog barking wolfishly. So much in my head, and I am suddenly awake.

I like the heater here, warming up so quickly. I like the sunrises and their glow, I like the smoky air. I like how the whole school walks to the theater, they trudge past our house, lurching, through sun and snow. I like how most of the men here wear safety jackets, in neon yellow or orange.

I practiced now-time and looked at animal tracks, I walked two hours through a quiet forest, always along the water’s edge. Snow crunching. Glistening. Puffing. Dusty.

This regularity, or monotony, is the real luxury. Every day is like every other, only the light is new. We eat similar things, we do similar things. Our conversations get deeper, our sauna sessions hotter. I develop a little routine, little procedures that I repeat. I collect thoughts and drawings, and maybe I am getting closer to something.

I’ve forgotten how to write poetry. Now I’m looking for a can opener for these words.

Today my desire for writing, for language, for trying things out wants to live. Today I want the regularity, the uniformity of these days here to live on, these days which of course are never the same, the delicate connections, my minimalist and yet loving self-sufficiency, a cheese, a beet, a packet of crispbread, salty butter. Today shall die the fear of having to keep everything with me. What wants to stay shall stay.

How does an even deeper freedom feel? Worried about what, caring about whom and what?

That’s the wrong question, of course. More importantly: How does freedom feel in my body?

Answer: It feels like a soft big inner tube. And heavier than I thought. Weighted and anchored, because freedom is also the freedom to stay. A body also needs weight to dance.

Slowly, I trust myself. The conversations I have, the connections I draw, the images I paint, the themes that repeat themselves – all of these are signs that I will find a way to deal with my material, and find beauty and dignity and strength in it.

And: Creating change by showing each other how we live. Over and over again, I’ve been realizing how that’s one of the most powerful things we can give each other. Modeling boundaries, modeling freedom, modeling weakness, vulnerability, joy, creating safe places, dancing on the icy lake, loving and calling it love. Showing each other how we find our ways and how difficult it really is.

Porridge with salty butter, powdered berries, almonds, flax seeds. Crispbread with salty butter, avocado, beetroot, lemon juice, thick pepper. Crispbread with peanut butter, cinnamon, pear. My deep dark heavy Oatly cocoa. Bright broccoli with rice and canned lax.

This may look like a vacation, but it’s work. Work on my own story, on understanding my own story. I am learning to keep the water clear. Thinking things through, finishing things, pinning thoughts. And it’s home.

No, there is no bad food. Yes, my inner security trumps everything. Yes, people can make a difference.

It’s gray outside with a shred of a view of the one hill and a bit of light to the east, and the weather here is such a good image for my processes. It’s the same elements every day, and the same forces acting on it every day, and yet each day is so distinct and strikingly different from the others. The amount of ice on the sidewalks, the amount and type of snow, its colors and sounds, the color and size of the sky, the temperature, the shape of the ice flowers on the window, the width and clarity of the view, the thickness of the ice on the lake, the traces of melting ice, how strong the wind is, whether I need to hook the windows …

I’m slowly saying goodbye to my idea of finding the one good daily rhythm that gives me a peaceful night’s sleep, and the one way of feeding myself that always makes me feel good – it remains a daily balancing and feeling into my body and its present shape, and of course it’s actually just right that way.

From an essay by Freya Daly Sadgrove, whom I meet through E: people don’t read your poems to find out about you / they read them to find bits of themselves / which is why anybody reads anything / you aren’t interesting until you tell someone something about themselves they didn’t know or couldn’t have articulated.

Today was the first time in three weeks that I heard a car honking.

And I’m starting to think about what habits I’ll be taking with me. Drawing to music every day, definitely. Writing by hand, perhaps. Falling asleep at certain set times. Trusting my process. The peanut butter and cinnamon pear thing. Translating? I haven’t even started that yet, not on the page. Reading while jotting down quotes.

I took such a long walk, soaking up sun and discovering new corners and listening to the wind in the ice and the ice itself, its calls and crackles when I step on it, and I’ve been walking across the lake with E, and dancing and crawling, with hands and feet and a lot of joy. All those bubbles in it! And the cracks! And the mysterious black underneath, and the panting fish, and the wild deep breathing of the ice … And how smooth it feels, how polished, Finland’s second largest gem.

Then we slithered around on the frozen waves together for a very long time, looking at the fish and looking at the sun and venturing out quite far, and then no further. We found three-dimensional cracks today, twisted like drills and pulled like muscles and fascia, and big new galaxies.

I did not paint today. I sat reading downstairs in the armchair, under moon and Venus eyes. I have done so much else and so little. I am also here to learn to be less strict with myself. For the most part, I’m deepening my own useful ruts here.

And a re-framing I learned from E today: I’m not intellectually lazy when I choose not to decipher cultural references in other people’s texts. I just choose to use my energies differently.

I’m done. I’ve done my work here, I’ve written twelve poems and a sprawling poetic essay, I’ve revised them all again, and then I closed the book.

Then I went ice swimming. Second time, in great sun, with very cute grandpa company and tea on the little bench in front. Vallti taught us to say “I love you” in Finnish (minä rakastan sinua, as E shouted after him as we were leaving, which clearly confused him) and he showed us the little hut of the ice-swimming club, which is warmed and where everyone keeps their slippers and bathrobes, and on the wall there is a list of all the names and all the days in the month, and they put little crosses when they have gone swimming.

(Also we are in a metal band now it is called Frosty Moss. E plays the D on the bass & I scream frooooosty! Mosses! And I dance on one foot. We have t-shirts that say Kiss my Moon & Frost my Venus.)

And the fish we found on the lake were roach. I like that, knowing their name, just like I like being able to call the jackdaws jackdaws and to identify the different constellations. Probably because we know so little else accurately, we carry the mantra “Who knows! Not us. But how?” across the ice.

I am so submerged in this sysmatic small world. But I have to prepare myself a bit for the fact that things will be different again and that the questions will come back.

For now, though, my last day here. Saying goodbye to E, painting, soaking up the sun and the lake, doing the last little things I wanted to do.

What I didn’t see this month: Traffic lights. Pregnant women.

I only saw one Black person this month and one fire truck. An ambulance twice.

The looming clouds make it easier for me to say goodbye, announce a new phase. In bright sunshine I went to say goodbye to all my favorite places, kissed the lake and knocked on the wood, and then the clouds started rolling in.

New happenings on the lake: A woman with some kind of sled, in which her dog sat, who looked just like M the dog in my dream. The guy in the neon top on his bike. Two Youths of Sysmä looking at their cell phones and playing ice hockey at the same time, shooting around on the ice so naturally and fluidly and powerfully that it made my head spin and my heart ache.

I received so many gifts here. The entire month a gift. I keep the daydreams that do me good and bring me joy. It doesn’t all have to go, I don’t have to purge myself of anything. I take nourishment with me from here, and I will leave some things behind.

And I can’t make the wind in my fingertips unseen, the swirls are too clear.

I think: You have to sit on your art like a little horse. It has to take you somewhere.