Kati Aakkonen: Ylistystä marraskuulle ja yhteisöllisyydelle

Marraskuulla on huono maine. Sitä pidetään ankeana, harmaana, värittömänä. Sen halutaan olevan nopeasti ohi. Sitä edeltävä ruska (ja monilla syysloma) ja sen jälkeinen joulu (jos siitä sattuu pitämään) ovat valopisteitä ja marraskuu niiden välillä sumuinen vaihe, johon ei kannata paneutua ja johon ei liity mitään muistamisen arvoista.

Marraskuun vähättely harmittaa minua. Minusta se on yksi parhaista kuukausista. Salaperäinen, synkän tunnelmallinen, seksikäs, surumielisen rauhoittava. Marraskuun taivas voi olla harmaa, mutta muuten se on täynnä upeita ja syviä värejä, sävyjä, joita ei voi ihailla mihinkään muuhun vuodenaikaan. Ruskeat ja mustat, jotka kosteudessa ovat usein syvän violetteja, punaisia. Ja sitten hopea ja metallisen sininen, sairas laventeli. Ruskean runsas paletti, josta puuttuu ehkä ruskan kirkkaus, mutta joka on silti täynnä vivahteita. Kuolleet kasvit eivät ole värittömiä ja niiden katsominen läheltä tai kaukaa kokonaisuutena paljastaa nautittavia sävyjä.

Minä tulin Villa Sarkiaan marraskuulle epätyypillisessä auringonpaisteessa. Ensimmäisenä aamuna ikkunasta kimalteli kuurainen piha. Olin viettänyt marraskuun ensimmäisen viikon Muoniossa ja siellä olin ihmetellyt pastellisia taivaita, kultaisia auringonlaskuja ja ruskan jäänteitä maassa. Sää kutsui samoilemaan järvenrantaan tai tunturiin, ei istumaan lämpimässä ja suljetussa tilassa käpertyneenä työntekoon. Odotin jo pilvisten päivien ja heikon valon tuomaa peitettä kaiken ylle, kosteutta, joka muuttuu helposti ytimiin jääväksi kylmyydeksi. Silloin on hyvä istua kammiossa kirjoittamassa, keittää loputtomasti yrttifuusioita ja katsoa ikkunasta ilmaa, joka ei vaadi ulos nauttimaan siitä.

Ja saapuihan se. Toisena aamuna aurinkoa ei enää näkynyt ja iso talo oli hiljainen, hieman uninen. Saliin kerääntyi meitä porukka kirjoittamaan, kaikki lopulta yhteen nurkkaan, jonne oli aseteltu kutsuvimmat nojatuolit, mutta summittaista rupattelua lukuun ottamatta, hiljaisuus oli keskittynyttä.

Kaiken kukkuraksi urakkanani oli viikon aikana viimeistellä kasvikauhua käsittelevä artikkeli. Mikään ei ole niin hyvää aikaa virittäytyä intensiivisesti uhkaavien ja vaarallisten kasvien tunnelmaan kuin marraskuu! Istuin päivät tyytyväisenä kirjoittamassa Poison Ivystä, kauhistuttavista ja seksikkäistä kukista, kasvien vieraudesta ja hirviömäisyyden kutsuvuudesta. Iltapäivällä tai usein vasta illalla, kun valoa oli enää ihan vähän tai ei oikeastaan ollenkaan, lähdin kävelylle. Ihastelemaan artikkelini pääosan esittäjiä. Mustina ja vääristyneenä kurottavia lehdettömiä puita, laonneita heiniä jotka näyttävät kuin ryömivän hiljakseen jonnekin, kosteana kiilteleviä lehtiä, ojanvartta edelleen kaunistavia rikkaruohoja, jotka olivat muuttuneet pahaenteisiksi versioiksi kesäisestä itsestään.

Kasvit ovat yleensä uhkaavimmillaan kun ne ovat hyvin, hyvin eläviä tai joko erittäin kuolleita. Länsimaissa kasvi on turvallisin, kun se on vihreä, kukkii tai kantaa hedelmää, mutta rajattu ja hallittu. Kun kasvi pääsee valloilleen, siitä tulee vieras, ja kun se kuolee, siitä ei enää ole hyötyä ja se muistuttaa ehkä liikaa vääjäämättömästä tuhosta. Kuolleenakaan kasvia ei voi enää kontrolloida, se on paennut ihmisen otetta. Ja keväällä se kasvaa jälleen, on valmis olemaan elossa.

Olin valmistautunut hämärään marraskuiseen viikkoon, jonka aikana käperryn yksikseni kirjoittamaan ja saamaan töitä tehdyksi ilman muun maailman tuomia häiriötekijöitä. Näin olin viettänyt edellisen viikon yhden hengen mökissä Jerisjärvellä. Ajattelin, että samanlainen helpottava, mutta lopulta hieman raskaaksi tekevä yksinäisyys jatkuisi residensseissä loppuvuoden.

Sen sijaan Villa Sarkiassa oli seuraa! Tiesin tietysti, että paikalla olisi muitakin, mutta olin täysin valmistautumaton pieniin iloihin, jotka liittyvät yhdessä asumiseen, tutustumiseen ja työn etenemisen jakamiseen. Viime keväänä juuri ennen koronan alkaessa vaikuttaa toden teolla Suomessa vaihdoin hyvin sosiaalisen ja toimeliaan työni kirjoittamiseen. Sen sijaan, että puhuisin, kuuntelisin ja reagoisin ulkoisiin asioihin sellaisella volyymilla, että ne hahmottomana ryöppyävät lävitseni, istun reagoimassa ajatuksiini, ideoihin ja mielikuviin, joiden parissa minun täytyy usein olla kärsivällisenä, maanitellen, odottaa.

Tämän ja koronan tuoman eristäytymisen jälkeen meinaan nyt humaltua seurasta, kuin ensimmäinen olut pitkän tauon jälkeen. Yhteys ei ole sama sähköpostin välityksellä kuin istua pöydän toisella puolella yhteisen ruokakulhon ääressä. Oven sulkeminen muiden läheisyydeltä ei viime kuukausina ole ollut nautinnollinen valinta, vaan olosuhteiden pakko ja olen kestänyt sen, koska ei ole ollut muuta mahdollisuutta. Nyt yhteisöllisyys tuntuu ihanalta, kadotetulta aarteelta, jonka kimallusta on ihasteltava niin kauan kuin se on käsillä. Ja sitä vasten omaan huoneeseen sulkeutuminenkin on tuntunut nautinnollisemmalta. Sille on pitkästä aikaa ollut jotain vastapainoa.

K.K.A.

September 2020, Jane Flett

I nearly don’t make it to Villa Sarkia. A week before I’m due to fly, mandatory quarantine is announced for all German travellers, starting as of Monday. My flight is on Friday. I change it to Sunday, landing in Helsinki the day before the borders close.
The drive to Sysmä is ludicrous, unfathomable, out of this world. The road is a poem. At points, the forest on either side drops away to be replaced by an endless swathe of shimmering blue. Lake water laps up against the road’s gutters. Then we dive back into fir, a thrum of green. Forests that remind me of Scotland.
I press my face against the window, the only passenger on the back half of the bus. With every mile that passes, I feel my life in Berlin slip away.

On arrival, I don’t feel ready to start writing yet. Instead, I go to the lake, the spot by the campground where the pier stretches out. There’s a rickety diving board and the sun dances on the water. Jumping in is an absolution. The flight washes off me, the bus ride, those endless months of lockdown.
I will continue to swim here every day of my residency, as August slides through September and the temperature plummets. My body will sting, strange tingles in my armpits as I breaststroke furiously through the chill. I’ll avoid going out too far in case my arms seize up entirely. The families at the campground, clad in scarves and puffer jackets, will look at me strangely when I emerge.
“Cold?” they’ll ask, miming rubbing their arms.
“Brisk,” I’ll reply. “Try it and see.”

Back at Villa Sarkia, I fall into a routine. Green tea and writing in the mornings. Lunch, followed by long walks in the forests. A second writing session in the afternoon. At five pm, I turn on the sauna. At six, it is ready. I lie naked on the hot wood, breathing deeply, the warm orange everything. Sweat leaks from my forehead, between my breasts, the creases at the backs of my knees.
I think about my book. Mentally combing snarled plot threads, again and again, until I can run my fingers through them. In the peace away from the internet and the world, there’s a space for things to figure themselves out.
By the time I emerge, a loose puddle of muscles and stink, I’m a step closer to working out where I want to go.

And then there’s the mushrooms. Eva tells me she used to pick them with her dad when she was young. My own experience is from the sheep fields near Edinburgh. But I’ve never seen anything like this—huge fairy rings of orange chanterelles, pot-bellied ceps erupting after every rainfall, hedgehogs glowing beneath the gorse on the island.
We eat so many mushrooms. We draw maps of our favourite picking spots so future residents can enjoy the same feasts. We set up a production line in the kitchen, drying enough to last us the rest of year, the whole house a delicious umami reek.
At night, we dream of the forest. A video game dream, picking picking picking. At first you see nothing, then one appears, and then all of a sudden they are everywhere.

In Villa Sarkia, I finish the edits on my novel. I let it sit for a week, I work on another project about folklore and creatures that get lost in the woods. I read about bears in the Finnish lakeland, singing embarrassed songs whenever I hike just in case there’s one waiting for me around the next tree.
I read my novel again. I decide it’s ready. The day before the end of the residency, when Eva and Peter have left and I’m all alone in the house, I email it to a single agent.
After pressing send, I go for a stomp in the woods to calm myself down. The moss glows green and gold. I tell myself not to get my hopes up (I’ve done that with books before).
I don’t yet know that in two weeks time the agent will write back with the word BRILLIANT in block caps and all kinds of enthusiasm. I don’t yet know how loudly I will scream when I get that email. I don’t yet know what will happen next.
For now I just walk in the woods, singing the song to repel bears, thinking of this month in Villa Sarkia. Thanking the universe for a time stepped out of my life in this strangest of years. A time to breathe. To sweat everything out of my body. To write the book. And to wait.

Sophie Swithinbank: the life of a steamed bun

February 2020

My residency at Villa Sarkia appeared like a giant white flag at a moment in my life that was lacking any form of surrender. Life often, particularly in London, does not allow you to pause. It makes you keep going and going until you’re not quite sure what day it is and you’re not quite sure why you’re doing any of the things that you are doing. So whilst London swirled angrily, with conoravirus-fear, I snuck away to a dark, cold place where nobody could find me. I didn’t tell anyone where I was going because I couldn’t pronounce any of the names of the places. I didn’t tell anyone what I was going to be doing there because I didn’t know. I just knew I was leaving.

I sat on the Gatwick Express, smiling.

I strolled through the airport, smiling

I ate a fairly dry sandwich, still smiling

And boarded the plane.

I had, (and I’m not gloating here, but also I am) a whole row to myself.

From the moment this trip began, I had space.

At Helsinki train station I was greeted by the two most amazing lampposts I’ve even seen my life, so politely presenting their light globes to light my path:

While I was in Helsinki there was a wild and intrusive storm which made it had to move freely around the city and explore. The storm was like the main person I met in Finland, always there, always with me, so he gets to narrate this poem, Octopus, which is about when I tried to find Loyly Sauna, during the storm.  

Octopus

The night octopus can only tell his stories in the

jet         black            darkness

So

The night was darker than death. And he knew he was hungry.

The girl not looking like a girl but like a

rag in the sideways rain wet arrows at her cheeks

stepped into the darkness

smiling

Rain arrows into her mouth, wet lips and smiling teeth

invisible pointless joy in the dark and he wondered what the point was

He knew he was hungry

            so he followed, smile infecting

Smiling wind twisting knife and fork through the air pointing and stabbing but never quite catching or ripping her ragbody

rain ribbons surface runoff

the rock pools of her collarbone

And he followed and he followed smile diseasing grin

Filthy elastic grin surrounding

Swirling arms clutching when the darkness spoke and she tried to run

When she reached the far and wettest edge, where the wet land

becomes deep blackish water, rain dripping salt.

He thought she might turn back

and he would lose her to fear and sensibility

But clearly

she had none.

Invisible thrill in the dark

She knew what her plans were

He knew he was hungry.

Throwing long stretching octopus arms over the path, crunchcrunch

He tried to reach her

But she dodged and dived and laughed at rain drip salty edge because it was silly.

Angry, he bloated the path with blackish water

No way home now

Invisible grin spread as she reached the steam burrow haze

She had no plans to turn back

She had no plans at all

He left him outside

Steam hugged and held and filled her body

Evaporating lies and crimes and filth lighter

and lighter every moment with the relief of it all.

She would give him the very best version of herself because that what she’s always been told been taught to do.

At the very limit of the heat she could stand she went outside to find him waiting.

Big octopus arms ripping and pushing and pulling

this time against her naked steaming skin in the dark

She was as empty as it’s possible to be

It was perfect as she stepped into his arms

Smiling

Surrender

Oblivion that nobody knew

She knew

And he knew he was full.

I like the way the Finns live. I like their commitment to the power of changing your body temperature. Sauna, pop out into the birch forest like steamed buns, then swim in a hole in the ice in the lake. Extreme heat followed by extreme cold – makes a lot of sense to me. It flushes away a lot of things. These are some things I expelled during my time in the sauna:

  1. Self-doubt
  2. Guilt
  3. Heavy heart
  4. Dirt
  5. Conflicting thoughts
  6. Clothes

And this is how I exist now, a blurry, softer version of my former self, seeking light.

Yours truly,

Sophie Swithinbank

Napsaus

Kun saavuin Villa Sarkiaan joulukuun puolessa välissä, vastassa oli
jylhä puutalo, jossa oli enemmän sokkeloita kuin aivoissani tilaa.
Uudessa tilassa teksti haki muotoaan eri lailla, välillä hajoten
palasiksi, sitten löytäen tiensä uudelleen koheesioon, joka näytti
joltain, kunnes taas hajotin sen itse kappaleiksi.

Keskellä sirpaleita oli hyvä käydä hiihtämässä. Vaikka terminen
talvi oli koko maassa keskeytymässä, lumi satoi sinnikkäästi Sysmän
vaimeille kaduille. Lopulta sitä oli kerrostunut niin paljon, ettei
ollut enää syitä jättää suksia naulaan.

Toiveikkain mielin kolistelimme uuden tuttavani, saksalaisen
residenssivierailijan, kanssa tarvittavat välineet Villa Sarkian
pihalle. Sukset, sauvat, vanhat monot, yhdet reikäkiinnityksellä,
yhdet modernimmalla napsautuskiinnityksellä.

Sitä napsausta odotimme tuttavani kanssa seuraavan tunnin. Olin
lapsuudessani hiihtänyt eikä hänellekään teko ollut vieras, mutta
jostain syystä mono ei vain kiinnittynyt sukseen. Survoin sitä
mielestäni oikeaan kohtaan, se oli eräs tietty kolo, nojasin
tuttavaani, hän tuki minua, ähisimme, puhisimme, sormemme muuttuivat
punaisiksi, sitten valkoisiksi, sitten jouduimme hieman levätä, mutta
yritimme uudelleen. Hiihtämisen kanssa ei sovi luovuttaa.

Kirjoittamisen kanssa ei sovi luovuttaa.

Huohotimme lumen keskellä. Villa Sarkia odotti kärsivällisesti
vieressä.

Otimme vielä yhden ponnistuksen. Sitten se napsahti.

Suksi oli kiinni. Teksti oli auki. Mutta suksi oli kiinni.

Kun viimein etenimme pitkin kaunista ulkoilusaarta, kuuset kaartuivat
humisten ympärillämme emmekä kaatuneet kuin kaksi kertaa.

Palatessamme pimeys oli jo laskeutumassa Villa Sarkiaan. Olimme puhuneet
läpi kirjoittamisen, elämän ja kaiken siitä väliltä, näillä ei
ollut enää eroa.

Ystäväni halusi mennä hiihtämään heti seuraavana päivänä
uudelleen. Niin minäkin.

Laura Lennes

Kaamosviikot Sarkiassa

Pääsin toistamiseen Sarkian rauhaan, nyt keskelle pimeää aikaa, 3.-15.12. Tosin ensimmäisinä päivinä erottui lunta ja talon Berliinistä tullut kirjailija suuntasi jo suksien kanssa maastoon. Sitten kaikki suli.

Asuin yläkerrassa ja sitten taas alakerrassa. Työstin novellejani ja yllätyin siitä, miten helppo Sarkiassa oli keskittyä; monta tuntia, joka päivä. Aivan kuin kaikki samojen pöytien äärellä pyörineet olisivat jättäneet energisoivat jälkensä huoneisiin.

Päiviin löytyi rytmiä: heräsin varhain keittämään kahvia. Valoisana aikana tein kävelyjä Pyhän Olavin kirkolle, Ohrasaareen, markettiin, kirjastoon tai uimahallille. Joskus istuin Matka-Baarissa lukemassa lehtiä ja juttelemassa kahvilanpitäjän kanssa. Kerran kävin kirpputorin lounaalla – lohikeittoa ja tarinointia. Iltapäivällä tai illalla saatoimme joogailla yhdessä Billien ja Helgan kanssa keskellä salia (netistä löytyy oivallinen Yoga for Writers-ohjelma). Sitten kun löysimme yhteisiä innostuksen kohteita (Orhan Pamukin ja Per Pettersonin romaanit) löytyi paljon muutakin. Keskustelut soljuivat milloin saksaksi, milloin englanniksi. Totta, residenssissä asumisen yksi ihanimmista puolista on mahdollisuus tutustua toisiin yksinäistä kirjoitustyötä pähkäileviin kirjailijoihin. Iällä ei ole enää väliä kun yhteys löytyy.

Itsenäisyyspäivänä satoi kaatamalla. Villa Sarkia todellakin elää, hmm, vai kummitteleeko siellä? Muistan, että kaksi vuotta sitten putosi yllättäen keittiön seinäkello mutta mitä tapahtui nyt… Istuin televisiohuoneen sohvalla lukemassa Haruki Murakamia (“Komtuurin surma”) kun aloin kuulla lorinaa. Aivan kuin kaikki vedet virtaisivat. Ja totta: salin katosta virtasi, suihkusi vesi suoraan salin valkoiselle pöydälle. (Onneksi siinä ei ollut sillä hetkellä kenenkään kirjoituksia.) Huh! Ei muuta kuin äkkiä hakemaan ämpäriä alle… ja tekemään mitä palokuntalaisetkin. Myöhemmin illalla ajoi huoltomies paikalle ja kiikutimme siivousämpäreitä vintin vuotaviin koloihin. Salin katosta kyllä erottuu aiemmatkin vuodot, siitä kattokruunun tuntumasta. Talo vuotaa, taivas tulee sisään!

Toivon todellakin että ihana Sarkia säilyy kirjailijaresidenssinä tuli taivaalta sitten tulipalloja tai räntää. Kiitos NVL ja Sysmän kirjasto, palaan mielelläni taloon sillä siellä tavoittaa pinnan alla piilevät juonteet. Niin tekstissä kuin elämässäkin.
Heli Hulmi

then what?

the shimmery sounds from a mystic vision wane with a brisk windshield scrape
the sheath falls away and brings me the day; the orange hue strewn by the drapes
they gather, they release subdued squeaks, and bare faint, nebulous noons
while carousing kids wander through the schoolyard behind frozen, rigid roofs
slow, prudent shifts in body weight; socks resuscitate creaky floors
contacts applied inside out and high pitched greetings from the doors
slide downstairs for hot tea, hot sauna, hot water thrown onto the stones
the sizzle, the pause- the whistle, the launch, a few deep exhales to be blown
still, I sweat; from the vault, I trek, and it’s time to face my text
several hours pass and I’ve found myself stashed with notebooks and vignettes
by the time I subside, it’s black outside, giving street lamps a strong obligation
sunburns from light bulbs and overhead glows, bright screens for illumination
soon curious whiffs of food will drift and tear my attention from fiction
so I quickly dispute: time to make my commute to the fridge, in the kitchen
the sight that I see is perplexing to me- could it be? another person?
a verbal exchange and all I can say is I’m worn out from the excursion
you see, dawn is day, and day is dusk, but the most that I see is night
so when I slip down below the shimmery sounds I will find new dawn to write

I first entertained the absurd idea years ago, with a bashful click of the top Google result: How to Write a Book. “Step one: don’t,” an out of sorts author told me. But I asked him why he’d beat around the bush. He could’ve spared us the time, beat us to the punchline and called it Prospective Authors: Dream On, But While You’re Here, Will You Buy My Book? No one has to keep reading to understand that writing takes patience, persistence, and a magnitude of man vs. self (and I mean for the man, not his character). But with ample repetition to myself in the mirror of to hell with the man, and to hell with himself, I built enough muscle memory to form plots on my wall. I gathered enough courage to declare to the domesticated public that “I am writing a book.” I’ve done it before to similar degrees: “I’m going to fashion school. I’ve been hired to design NHL uniforms,” but this one supplied the greatest replies comprising of, “Oh… Okay,” and, “Cool… Then what?” The then what’s were the questions that bit at me like mosquitoes, leaving me inflamed and digging into my skin. I itched the then what’s until they healed and reappeared, then applied patience and persistence like it was calamine lotion.

The moment my skin smoothed over, I cracked my cheeks as I masked my scream with NHL prototypes. There it was: the path-shifting email that sauntered into my phone; the acceptance from Nuoren Voiman Liitto. I considered grabbing the microphone at a company-wide meeting and yelling, “I’m going to Finland. I quit!” I imagine that the microphone would‘ve screeched with feedback, jolting the crowd backwards. “Oh, everyone, I know it’s shocking, but I‘m going to be just fine,” I would’ve said. But when I descended from the clouds where my imagination rested I was still fully ignited. Because a foiled Google search had become a real chance; and condolences changed to celebrations when I said, “I am writing a book.”

After a few days of flights and bus rides, it was in the unsaturated Sysmä that man vs. self became as real as the daily overcast. Man vs. self, man vs. book, man vs. self via man’s book; whichever it was, I did it routinely. But what mattered is that I did it alongside the two rays of light that shone into my stay; they go by the names of my residency mates. A few minutes into Finnish television and a box of Doris, I left my body and recognized: we collided in a house in Sysmä. I’ve never quite crafted a thought like that. And with each waking moment of my stay I rejoice; for I’ve never quite crafted a book like this. I’d do man vs. self, man vs. book, and man vs. self via man’s book for a thousand days more if it meant it was for my story. Like a newborn I carry it in my arms and feed it the nutrients it needs; I hold it so close to my heart that it tremors with every beat. So to hell with the Google results and to hell with the factors that tell you not to do it. Thanks to Villa Sarkia, I can now say I’ve built enough muscle memory to tell the then what’s that I’m not totally sure what, but what we can start with is: I wrote a book.


Leah McGuire
McGuire.LeahC@gmail.com

To Sysmä

Dr. Anna Gielas, Germany

 SYSMÄ
 
WOCHE I. Vergleiche
Erst einmal stolperst du.
über die Farben der Dächer:
Rot, Grün, Braun,
ihre Linearität
anders als die Farben und Formen deiner Heimatstadt
Du erkennst: Nie hinterfragst du die Dächer deiner Heimat
 
WOCHE II. Beobachtungen
Beobachtung x.
Sysmä hat keine Zelle, um auszunüchtern
Sysmä hat keinen künstlichen Atem, um am Leben zu halten
Sysmä hat ein Beerdigungsinstitut
 
Beobachtung xy.
Nur das Verwaltungsgebäude hat einen Zaun
und nur dieses Gebäude
ist von Bäumen umgeben in denen Vögel ohne Luftholen
zwitschern zu Hunderten
Sie diskutieren den Zaun: wie der Mensch es schafft,
auf ebener Erde
Hierarchie
zu schaffen
und überlegen, wie ihre Nester: tief, tiefer, hoch, höher
entlang der Bäume,
niemals Ungleichheit
zulassen
 
WOCHE III. Fragen
Wenn die Cafés und Bars am späten Nachmittag schließen und Stille einkehrt
Die hellen Farben der Poster blenden, mit Versprechungen,
der Bier-Werbung
Go to town, enjoy life
Plakate füllen ganze Fenster
Tarnen die Leere
Went to town
 
Wie oft lassen sich geschlossene Lokale passieren
bevor der Durst
alle Gedanken füllt?
 
Wie viele geschlossene Restaurants lassen sich passieren,
ohne einen Hunger zu entwickeln
für alles da draußen,
das hier drinnen fehlt?
 
WOCHE IV. Ankunft
Spätsommersonne zeichnet Sysmä, mit Rissen im Asphalt und Sprüngen in Glasscheiben,
Das Ende des Tages, die letzten Sonnenstrahlen, der letzte Beweis des Sommers
verweilt
unwillig Sysmä zu verlassen
 
Die Vogelbeere leuchtet noch immer rot
gegen die grün-gelblichen Blätter
(die bereits vom kommenden Schnee und von Kälte flüstern)
 
Ich atme ein
die Vogelbeere,
die Risse der Straße,
das Klebeband, das die Glasfenster an der Hauptstraße zusammenhält
ich atme ein den Nebel des Seeufers
und komme in Sysmä an 

SYSMÄ 

I VIIKKO Vertauksia
Ihan ensiksi kompastut.
Kattojen väreihin:
punaiseen, vihreään, ruskeaan,
niiden lineaarisuuteen
muuta kuin kotikaupunkisi värit ja muodot
Huomaat: Et koskaan pohdi kotimaasi kattoja
 
II VIIKKO Havaintoja
Havainto x.
Sysmässä ei ole juopposelliä
Sysmässä ei ole keinotekoista hengitystä hengissä pitämiseen
Sysmässä on hautaustoimisto
 
Havainto xy.
Vain kunnanvirastoa ympäröi aita
ja vain tämän rakennuksen
ympärillä on puita, joissa linnut taukoamatta
livertävät satojen parvena
Ne keskustelevat aidasta: kuinka ihminen pystyy
luomaan hierarkian
tasaiselle maalle
ja miettivät kuinka heidän pesänsä:
alhaalla, alempana, korkealla, korkeammalla pitkin puita,
eivät koskaan salli
eriarvoisuutta
 
III VIIKKO Kysymyksiä
Kun kahvilat ja baarit myöhään iltapäivällä
sulkeutuvat ja hiljaisuus saapuu
Julisteiden kirkkaat värit häikäisevät,
olutmainosten
lupauksin,
Go to town, enjoy life
Julisteet täyttävät kokonaisia ikkunoita
Naamioivat tyhjyyden
Went to town

Kuinka usein suljettuja kuppiloita voi ohittaa
ennen kuin jano
täyttää kaikki ajatukset?
 
Kuinka monta suljettua ravintolaa voi ohittaa
kehittämättä ruokahalua
kaikelle sille, mitä on ulkopuolella,
mitä täältä sisältä puuttuu?
 
IV VIIKKO Saapuminen
Loppukesän aurinko piirtää Sysmää,
halkeamia asfaltissa ja ikkunaruuduissa,
Päivän loppu, viimeiset auringonsäteet,
viimeinen todiste kesästä
viipyy
haluamatta jättää Sysmää
 
Pihlaja loistaa yhä punaisena
kellanvihreitä lehtiä vasten
(jotka kuiskailevat jo tulevasta lumesta ja pakkasesta)
 
Hengitän sisään
pihlajaa,
tien halkeamia,
teippiä, joka pitää ikkunaruutuja koossa pääkadun varrella
hengitän järven rannan sumua
ja saavun Sysmään

TRANSLATED FROM GERMAN: Dr. Alexandra Stang, Goethe Institute Finland

“Missä maassa olettaisit olevasi, jos siellä
Peltoaukio lepäisi keskiyön auringon pyhässä hämyssä,
Jos idän punerrus haihtuisi lempein katsein purppuraiseen iltaan
Ja loputon taivas, saframinvärinen matto, kohti lempeämpää päivää lähtee yö … ”

Nämä runoilija August Thiemen rivit mielessäni saavun Sysmän kirkonkylään, kolmisen tuntia Helsingistä pohjoiseen. Thieme kirjoitti 600 säettä oleskelustaan ​​Suomessa ja julkaisi ne vuonna 1808. Yli kaksi vuosisataa myöhemmin taivas Sysmän yllä ei ole saframin, vaan kullan värinen. Minua tervehtii lämpöinen kesäpäivä. Ja lähden etsimään huvilaa nimeltä Sarkia.

Villa Sarkia ja sen suuri puutarha sijaitsevat kylän laidalla. Se isännöi joka vuosi eri puolilta maailmaa tulevia kirjailijoita. Huvilaan mahtuu kolme kirjailijaa kerrallaan. “Villa Sarkiassa järjestettävien lyhyiden kirjallisten residenssien tarkoituksena on tarjota kirjailijoille ja kääntäjille ympäristö, jossa he voivat työskennellä rauhassa ja samalla edistää Sysmän kulttuurielämän monimuotoisuutta”. Näin on kirjallisuusyhdistys Nuoren Voiman Liitto muotoillut toivomuksensa. Yhdistys tarjoaa (Sysmän kunnan tuella) stipendiaateille majoituksen ja kaiken muun, mitä he tarvitsevat.

Kirjallisuusyhdistys, joka perustettiin vuonna 1921, on voittoa tavoittelematon järjestö. Se tukee myös suomalaisia ​​kirjailijoita ja järjestää kulttuuritapahtumia. Nuoren Voiman Liitto julkaisee lisäksi kirjallisuuslehteä “Nuori Voima”. Tässä etabloituneessa lehdessä on julkaistu mm. ranskalaisten filosofien Michel Foucault´n, Roland Barthes´n ja Jacques Derridan kirjoituksia. Myös Walter Benjaminin tekstejä on julkaistu “Nuoressa Voimassa”. Kaikki tähän mennessä ilmestyneet lehdet löytyvät Villa Sarkian hyllyiltä.

Sysmässä on lähes neljätuhatta asukasta – sekä leirintäalue, ei aitoja ja kaksi suurta ruokakauppaa. Asukkaiden määrä kylässä kasvaa kesällä huomattavasti: lomailijat muualta Suomesta virtaavat Sysmään. Talvikuukausina lohduttomilta ja tylsiltä vaikuttavat kaupat saavat uutta väriä, uutta loistoa. Järvet, joissa tuskin aaltokaan värähtää kylmimpinä kuukausina, täyttyvät kesällä veneistä, vesisuksista, uimareista, onkijoista ja paljosta muusta.

Kesän stipendiaatit ovat mukana järjestämässä paikallista Kirjakyläpäivät-festivaalia. Paikkakunnalla järjestetään myös klassisen musiikin festivaali Sysmän Suvisoitto. Sekä vuosittain kyläfestivaali Uotinpäivät ja paikallinen rockfestivaali Pajularock.

Tulen Sysmään loppukesästä ja kohtaan näennäisesti aution kylän. Myös Villa Sarkia on yleensä täysin äänetön. Huvilassa on kuusi huonetta. Kaikilla kolmella stipendiaatilla on oma yksityinen valtakuntansa, loput kolme huonetta ovat yhteiskäytössä. Kuten tilavat olohuone ja ruokasali, jotka on yhdistetty toisiinsa. Sauna on kellarissa, piano ruokasalissa. Täällä on myös tulostin, musiikintoistolaitteet ja ylisuuri taulutelevisio. Televisio pysyy kiinni suurimman osan ajasta. Tulostin sitä vastoin surraa säännöllisesti: kirjoittajat eivät pelkästään kirjoita koneella, vaan haluavat työskennellä myös paperilla.

Eräät kasvot kohtaan Villa Sarkiassa usein, Kaarlo Sarkian hienot piirteet. Villa kuului aikoinaan hänelle. Sarkia eli 1900-luvun alkupuolella ja oli runoilija. Hänen teoksiaan leimaa voimakkaasti romantiikka. Jotkin suomalaiset kirjallisuuden tutkijat ovat verranneet Sarkiaa englantilaisen runoilijaan John Keatsiin.

Kaarlo Sarkia seuraa stipendiaatteja pitkin päivää. Syödessään he näkevät tämän valokuvan vitriinissä ja työskennellessään heidän silmänsä osuvat ja hänen kirjahyllyssä oleviin runokirjoihinsa. “Sarkia oli myös kääntäjä”, kertoo kirjastonhoitaja Minna Pollari. Hän toimii stipendiaattien yhteyshenkilönä Sysmässä. Me kolme stipendiaattia työskentelemme milloin huvilassa, milloin kirjastossa. Kirjasto, jossa on avara sali, antaa vaikutelman paljosta tilasta, huvila sohvineen ja pehmeine matoineen henkii hienostunutta viihtyisyyttä. Ja me valitsemme sen mukaan, kumpaa kulloinkin halajamme.

Kirjastossa, ulkoa kylän modernein rakennus, on sysmäläisen taidemaalarin Marjatta Tapiolan taidetta, joka on tullut laajalti tunnetuksi myös synnyinpaikkansa ulkopuolella. Kuva “Hevonen ja varis” riippuu kirjastosalin seinällä. Se saa mielikuvituksen lentämään ja minut kirjoittamaan ensimmäisen satuni, joka on kaukana poliittisesta proosastani.

Illalla me kolme kirjailijaa hikoilemme lähes 90 asteisessa saunassa. Sarkia ja muut suomalaiset runoilijat ovat kirjoittaneet saunasta. Jokainen, joka paneutuu näihin runoihin, tajuaa pian, kuinka vahvasti nuo pienet, tummat lämpöluolat ovat ankkuroituneet runoilijoiden muistoihin ja identiteettiin. Jotkut heistä ovat jopa syntyneet saunassa. Vaikuttaa siltä, ​​että monille suomalaisille sauna on onnellisimpien lapsuusmuistojen paikka. “Onko meillä saksalaisilla kollektiivista paikkaa, jossa koemme onnen tunteita?” tulen pohtineeksi.

Viikolla en tapaa kylällä kulkiessani yhtäkään ihmistä. Kun minua vastaan vihdoin tulee joku, hän on yksi toisista stipendiaateista. Mutta viikonloppuna paikallinen hotelli täyttyy, joskus myös paikkakunnan pikku teatteri (Sysmän Teatteritalo). Kyllä, pitää paikkansa, että suomalaiset ovat pidättyväisiä. He pitävät rauhastaan, välimatkasta, kukin paneutuu töihinsä. Mutta viikonloput on omistettu seuranpidolle. „You are from Germany?“ Nyökkään. “Saksa”, sanon ja mietin, tarkoittiko tämä sanomani sana nyt maata, kieltä, saksalaista, miestä vai naista.

Me stipendiaatit pelaamme erän biljardia 19-vuotiaan Alexin kanssa. Alex haluaa mennä armeijan palvelukseen, koska hänelle on vain vähän vaihtoehtoja täällä maaseudulla. 61-vuotias Teemu liittyy mukaan pelaamaan. “Vanhempani lukivat minulle suomalaisia ja englantilaisia runoja, kun olin pieni”, hän kertoo. Pelaamme ja keskustelemme runoudesta. Kun muutumme yhä hilpeämmiksi, biljardipeli venyy ja siirrymme runoudesta kirjallisuuteen. Pitkä ilta päättyy, kun kukaan meistä ei osaa sanoa, oliko Douglas Adamsin kirjassa “Linnunradan käsikirja liftareille“ vastaus „elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen” luku 42 vai 43.

Kaarlo Sarkia kuoli tuberkuloosiin ollessaan vasta 43-vuotias. Tämä tapahtui vuonna 1945. Villa Sarkian kirjallisuusresidenssien ansiosta myöhemmät kirjailijoiden sukupolvet ovat erityisessä yhteydessä häneen ja hänen työhönsä.
Kuten Sarkia ennen minua, sukellan Sysmän hiljaisuuteen. Tässä hiljaisuudessa kuulen päähenkilöideni ajatukset ja äänet erityisen selvästi.

Dr. Anna Gielas

Translated from German: Dr. Alexandra Stang, Goethe Institute Finland

I wish to thank Nuoren Voiman Liitto for the opportunity to stay at Villa Sarkia. I am also grateful to Minna, Mirja, Nea and all the lovely people I met in Sysmä – for sharing their time and insights with me. Anna Gielas

In October, all of Sysmä’s blazing birch trees lose their leaves and turn to sticks

In Sysmä in the off-season nothing is happening outside, save for Motorbike Boy who answers the call of nothing-to-do by riding his needling motorbike up and down the five main streets of this town. It’s the one distraction in a wideopen place of stillness. I wanted to hate Motorbike Boy, but we’ve all been Motorbike Boy.

October here has little to commend it. The sky is overcast most days. It’s damp everywhere when it’s not outright raining. The Marina is all boarded up. I walked in the afternoons to wherever I hadn’t seen before, and I passed only two or three people over the course of an hour. This is, I probably don’t have to explain, a very good ground situation for a writer in retreat. You will not be drawn away from your work until that work you’ve by needs so deeply sunk into pushes you away from it.

Then there’s this grey-lidded town to walk through. Then there’s Matka-Baari if it’s before 6, the hotel bar if it’s after. Then there’s the sauna in Villa Sarkia’s basement. Then there’s Simpsonit on TV, or Frendit. The most surprising thing about my month here has been how little I’ve needed to stay social.

Thank god for my great housemates. Thank god for Sysmä’s accordion museum. Thank god for Nuoren Voiman Liitto, for their gift of this place.

Walking around a town every day that’s been emptied of itself, being vastly alone on the trails of Ohrasaari, or standing at the town sign signifying you’ve left the town, feels, when I indulged myself, post-apocalyptic. In the fantasy that everyone had died but me, I felt safe and ready to work. If you’re considering Villa Sarkia, and you should consider it, save your hardest and most difficult material to tackle here.

I’ll always be grateful that I got to know this town and a few of its people. I’ll always be grateful that I got to be part of this project. I’ll try to find some way to pay back everyone’s generosity.

—Dave Madden

August 2019

I spent three memorable weeks in August 2019 as a resident of Villa Sarkia. I had a comfortable and spacious bedroom, which was full of light until late in the evening. Villa Sarkia provided a very generative environment for writing and editing; the peaceful villa is very conducive to focus and reflection, and there is a nice selection of English-language books in the living room library. The scenery around Sysmä is beautiful and excellent for long walks, in the countryside and around the lake, and the town library is also a very nice place to work. The villa is cosy and well-equipped, and I spent many pleasant evenings there, alone or in the company of fellow resident, Sean, with whom I had many enjoyable conversations. I’d recommend any writers, scholars or poets who are considering applying for a residency at Villa Sarkia to do so. I’d also like to take this opportunity to thank Nuoren Voiman Liitto for providing this opportunity, and the village and people of Sysmä for being so hospitable. I hope I will one day be back.

– Sean Mark

RUNOKUURI

Sain viettää kahden viikon runokuurin Villa Sarkiassa elokuun taitteessa. Lähdin matkaan joogamatto kainalossa järjestämään esikoisrunokirjaani Titaanisydämen anatomiaa, joka vielä lähtiessä tuntui olevan aika levällään. Olin hakenut residenssiin siivotakseni materiaalini ja järjestääkseni sen ehyemmäksi kokonaisuudeksi. Olin työstänyt kirjaa jo reilut kolme vuotta lähinnä öisin mutta en vielä koskaan ollut saanut tilaisuutta omistaa aikaani sille kokonaisvaltaisesti. Odotin hieman pelonsekaisin tuntein, mitä tapahtuisi, kun hiljentyisin kahdeksi viikoksi miettimään, miltä tuntuu rakastua alkoholistiin. Halusin pysähtyä kirjani ääreen kuuntelemaan, mitä se ei vielä ollut uskaltanut minulle kertoa. Silläkin uhalla, että arvasin sen vaativan armotonta rehellisyyttä tunteita peilatessa. Otin tehtävän kodinhengettären asenteella – en lähtisi Sysmästä ennen kuin olisin jynssännyt perusteellisesti rakastaen kirjani harottavat säkeet.

Päijänteen maisemat pysäyttivät jo matkalla ihastelemaan sysmäläistä taivasta, joka tuntui täydelliseltä unelmointiin. Tunnelma Villa Sarkian ympärillä rauhoittaa ja synkimmätkin aamupäivät yllättävät iltaisin hivelevillä auringonlaskuilla, joita ihastelin usein kuistilta. Yöt paljastavat sykähdyttävän kirkkaan nappikaupan, jonka tähtiä jaksoin tuijotella öisin niin pitkään, kunnes tähdenlennot tuntuivat ruuhkalta. Puitteet olivat ihanteelliset ensimmäiseen kirjoittamiseen keskittyvään residenssiini. Koin tilan turvalliseksi sukeltaa raskaan aiheen pariin vielä kerran. Aloitin lukemalla kokonaisuuden läpi muutaman kuukauden tauon jälkeen. Sorttaaminen alkoi samalta istumalta ja lajittelin kirjan mielessäni uudelleen.

Kotiuduin välittömästi kirjoittamaan alakerran kulmahuoneeni pöydän ääreen aamuisin ja iltapäivisin pianon kupeeseen. Kun näin ensimmäisen kerran printterin sylkevän esikoiseni sivuja yöhön, asia jotenkin konkretisoitui. Minulla oli iso urakka edessä. Tein Titaanille useita ruumiinavauksia ruokasalin pöydällä, joka kannatteli potilastaan väsymättä. Kappale kappaleelta kursin kirjaa kokoon kirurgin elkein kohti paremmin sykkivää kokonaisuutta. Tikkasin elimelliset osat uuteen uskoon kirjoittamalla runontyngät uusiksi ja uskaltautuen tuntemaan kirjan tapahtumia uudelleen.

Löysin nopeasti sopivan verkkaisen päivärytmin, joka pysyi samana ensimmäisestä päivästä asti. Nukuin tavoistani poiketen hiljaisuudessa kylpien, sikeästi ja pitkään lähes koko reissun. Aamupalaksi nautin aina yhden runokokoelman, mikä oli herkullinen tapa virittäytyä kirjoittamiseen. Hauraiden runokokoelmien hyllystä löysin vanhan painoksen Södergrania, jota kannoin aartena mukanani ympäri taloa kuin suojelusenkeliä. Vaikka osasin painoksen jo lähes ulkoa, jaksoin pysähtyä sen äärelle aina uudestaan ja makustella runoja, niin kuin ne olisivat eksoottisia hedelmiä, joista en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. Viljelin hänen sirpaleitaan puutarhaani, joka rehotti levällään olohuoneen ruokapöydällä kappale kerrallaan melkein koko kaksi viikkoa. Minulla ehti olla vaihtuva kämppis seuranani vain muutamana päivänä kerrallaan, joten nautin yksinäisyydestä kylväen kirjani sivuja pitkin alakerran tilavaa olohuonetta.

Päivät käytin materiaalin muokkaamiseen. Yllätyksekseni kirjoitin paljon uutta tekstiä, vaikka vanhaakin oli enemmän kuin yhteen kirjaan mahtuisi. Luulin, että editoisin kirjan valmiiksi, mutta päädyinkin kirjoittamaan romaanityyppisen runokokoelmani käännekohdat vielä yksityiskohtaisemmin uusiksi. En ollut koskaan ennen kirjoittanut yhtä pitkiä runoja, jotka pursusivat tapahtumia. Omissa päivissäni Sysmässä ei tapahtunut kovinkaan paljoa lukuun ottamatta päivittäistä kävelylenkkiä ja joogahetkeä. Niinpä kirjani tapahtumilla oli vihdoin tilaisuus päästä päivieni päätapahtumiksi ja ne siirtyivät aihioista paperille. Kirjoitin kymmeniä uusia runoja, joista toivon suurimman osan päätyvän esikoiseni lopulliseen versioon. Vaikka uudet runoni kantoivatkin kovin raskaita nimiä, kuten ”Eutanasia” ja ”Kivullani on avaimet”, niin ne syntyivät suhteellisen kevyesti. Vastapainoksi kirjoitin myös paljon rakkausrunoja, kuten ”Lumme”. Tavoistani poiketen pystyin kirjoittamaan ilman ikävän kalvavaa kaapua, joka on tätä ennen vaivannut rakkausrunojani.

”…pitkäruotisia lehtiä, joista pulppuaa kukkavanoja

tulvien pinnalle asti heleänä kukoistavia

yhä poimimattomia mielenruokia

kelluvavartisia laulavia merenneitoja

joiden pyrstöt on viuhkoja

leyhyttelemässä heimoa

rauhoittelemassa lahkoa

nautinnon Jehovan todistajia

silmän lumeessa varrettomia

kiireestä vapaita sieluja

lipumassa aika-avaruudessa…”

Kahden viikon runokuurin rytmi jäi päälle vielä seuraavaan residenssiinkin, jossa jatkoin runokirjojen ahmimista. Villa Sarkian jälkeen siirryin Beninin Villa Karoon, Afrikkaan, mikä tuntui aikamoiselta muutokselta Sysmän jälkeen. Onneksi molemmissa on mainio energia työskentelyyn ja mieltä ruokkivat maisemat sekä kirjastot. Olisin mielelläni jäänyt vielä pidemmäksi aikaa runokuurille, mutta tällä kertaa kaksi viikkoa osui kohdalleni. Toivon, että voin palata Sarkiaan hiljentymään tekstin äärelle ja rauhoittumaan kirjoittamiseen. Residenssi oli ratkaiseva esikoisrunokokoelmani kannalta, joka ilmestyy lokakuussa. Suuret kiitokset siitä Nuoren Voiman Liitolle ja Sysmän Kunnalle!

Wilma-Emilia Kuosa www.wilma-emiliakuosa.com

Ps Afrikan nettiyhteys ei riittänyt kuvien lataamiseen, joten some-kanavistani löytyy kuvia
www.instagram.com/wilma_emilia_kuosa/

FB @wilmaemiliakuosa.com
#DANCEYOURHEARTOUTSESSIONS