then what?

the shimmery sounds from a mystic vision wane with a brisk windshield scrape
the sheath falls away and brings me the day; the orange hue strewn by the drapes
they gather, they release subdued squeaks, and bare faint, nebulous noons
while carousing kids wander through the schoolyard behind frozen, rigid roofs
slow, prudent shifts in body weight; socks resuscitate creaky floors
contacts applied inside out and high pitched greetings from the doors
slide downstairs for hot tea, hot sauna, hot water thrown onto the stones
the sizzle, the pause- the whistle, the launch, a few deep exhales to be blown
still, I sweat; from the vault, I trek, and it’s time to face my text
several hours pass and I’ve found myself stashed with notebooks and vignettes
by the time I subside, it’s black outside, giving street lamps a strong obligation
sunburns from light bulbs and overhead glows, bright screens for illumination
soon curious whiffs of food will drift and tear my attention from fiction
so I quickly dispute: time to make my commute to the fridge, in the kitchen
the sight that I see is perplexing to me- could it be? another person?
a verbal exchange and all I can say is I’m worn out from the excursion
you see, dawn is day, and day is dusk, but the most that I see is night
so when I slip down below the shimmery sounds I will find new dawn to write

I first entertained the absurd idea years ago, with a bashful click of the top Google result: How to Write a Book. “Step one: don’t,” an out of sorts author told me. But I asked him why he’d beat around the bush. He could’ve spared us the time, beat us to the punchline and called it Prospective Authors: Dream On, But While You’re Here, Will You Buy My Book? No one has to keep reading to understand that writing takes patience, persistence, and a magnitude of man vs. self (and I mean for the man, not his character). But with ample repetition to myself in the mirror of to hell with the man, and to hell with himself, I built enough muscle memory to form plots on my wall. I gathered enough courage to declare to the domesticated public that “I am writing a book.” I’ve done it before to similar degrees: “I’m going to fashion school. I’ve been hired to design NHL uniforms,” but this one supplied the greatest replies comprising of, “Oh… Okay,” and, “Cool… Then what?” The then what’s were the questions that bit at me like mosquitoes, leaving me inflamed and digging into my skin. I itched the then what’s until they healed and reappeared, then applied patience and persistence like it was calamine lotion.

The moment my skin smoothed over, I cracked my cheeks as I masked my scream with NHL prototypes. There it was: the path-shifting email that sauntered into my phone; the acceptance from Nuoren Voiman Liitto. I considered grabbing the microphone at a company-wide meeting and yelling, “I’m going to Finland. I quit!” I imagine that the microphone would‘ve screeched with feedback, jolting the crowd backwards. “Oh, everyone, I know it’s shocking, but I‘m going to be just fine,” I would’ve said. But when I descended from the clouds where my imagination rested I was still fully ignited. Because a foiled Google search had become a real chance; and condolences changed to celebrations when I said, “I am writing a book.”

After a few days of flights and bus rides, it was in the unsaturated Sysmä that man vs. self became as real as the daily overcast. Man vs. self, man vs. book, man vs. self via man’s book; whichever it was, I did it routinely. But what mattered is that I did it alongside the two rays of light that shone into my stay; they go by the names of my residency mates. A few minutes into Finnish television and a box of Doris, I left my body and recognized: we collided in a house in Sysmä. I’ve never quite crafted a thought like that. And with each waking moment of my stay I rejoice; for I’ve never quite crafted a book like this. I’d do man vs. self, man vs. book, and man vs. self via man’s book for a thousand days more if it meant it was for my story. Like a newborn I carry it in my arms and feed it the nutrients it needs; I hold it so close to my heart that it tremors with every beat. So to hell with the Google results and to hell with the factors that tell you not to do it. Thanks to Villa Sarkia, I can now say I’ve built enough muscle memory to tell the then what’s that I’m not totally sure what, but what we can start with is: I wrote a book.


Leah McGuire
McGuire.LeahC@gmail.com

To Sysmä

Dr. Anna Gielas, Germany

 SYSMÄ
 
WOCHE I. Vergleiche
Erst einmal stolperst du.
über die Farben der Dächer:
Rot, Grün, Braun,
ihre Linearität
anders als die Farben und Formen deiner Heimatstadt
Du erkennst: Nie hinterfragst du die Dächer deiner Heimat
 
WOCHE II. Beobachtungen
Beobachtung x.
Sysmä hat keine Zelle, um auszunüchtern
Sysmä hat keinen künstlichen Atem, um am Leben zu halten
Sysmä hat ein Beerdigungsinstitut
 
Beobachtung xy.
Nur das Verwaltungsgebäude hat einen Zaun
und nur dieses Gebäude
ist von Bäumen umgeben in denen Vögel ohne Luftholen
zwitschern zu Hunderten
Sie diskutieren den Zaun: wie der Mensch es schafft,
auf ebener Erde
Hierarchie
zu schaffen
und überlegen, wie ihre Nester: tief, tiefer, hoch, höher
entlang der Bäume,
niemals Ungleichheit
zulassen
 
WOCHE III. Fragen
Wenn die Cafés und Bars am späten Nachmittag schließen und Stille einkehrt
Die hellen Farben der Poster blenden, mit Versprechungen,
der Bier-Werbung
Go to town, enjoy life
Plakate füllen ganze Fenster
Tarnen die Leere
Went to town
 
Wie oft lassen sich geschlossene Lokale passieren
bevor der Durst
alle Gedanken füllt?
 
Wie viele geschlossene Restaurants lassen sich passieren,
ohne einen Hunger zu entwickeln
für alles da draußen,
das hier drinnen fehlt?
 
WOCHE IV. Ankunft
Spätsommersonne zeichnet Sysmä, mit Rissen im Asphalt und Sprüngen in Glasscheiben,
Das Ende des Tages, die letzten Sonnenstrahlen, der letzte Beweis des Sommers
verweilt
unwillig Sysmä zu verlassen
 
Die Vogelbeere leuchtet noch immer rot
gegen die grün-gelblichen Blätter
(die bereits vom kommenden Schnee und von Kälte flüstern)
 
Ich atme ein
die Vogelbeere,
die Risse der Straße,
das Klebeband, das die Glasfenster an der Hauptstraße zusammenhält
ich atme ein den Nebel des Seeufers
und komme in Sysmä an 

SYSMÄ 

I VIIKKO Vertauksia
Ihan ensiksi kompastut.
Kattojen väreihin:
punaiseen, vihreään, ruskeaan,
niiden lineaarisuuteen
muuta kuin kotikaupunkisi värit ja muodot
Huomaat: Et koskaan pohdi kotimaasi kattoja
 
II VIIKKO Havaintoja
Havainto x.
Sysmässä ei ole juopposelliä
Sysmässä ei ole keinotekoista hengitystä hengissä pitämiseen
Sysmässä on hautaustoimisto
 
Havainto xy.
Vain kunnanvirastoa ympäröi aita
ja vain tämän rakennuksen
ympärillä on puita, joissa linnut taukoamatta
livertävät satojen parvena
Ne keskustelevat aidasta: kuinka ihminen pystyy
luomaan hierarkian
tasaiselle maalle
ja miettivät kuinka heidän pesänsä:
alhaalla, alempana, korkealla, korkeammalla pitkin puita,
eivät koskaan salli
eriarvoisuutta
 
III VIIKKO Kysymyksiä
Kun kahvilat ja baarit myöhään iltapäivällä
sulkeutuvat ja hiljaisuus saapuu
Julisteiden kirkkaat värit häikäisevät,
olutmainosten
lupauksin,
Go to town, enjoy life
Julisteet täyttävät kokonaisia ikkunoita
Naamioivat tyhjyyden
Went to town

Kuinka usein suljettuja kuppiloita voi ohittaa
ennen kuin jano
täyttää kaikki ajatukset?
 
Kuinka monta suljettua ravintolaa voi ohittaa
kehittämättä ruokahalua
kaikelle sille, mitä on ulkopuolella,
mitä täältä sisältä puuttuu?
 
IV VIIKKO Saapuminen
Loppukesän aurinko piirtää Sysmää,
halkeamia asfaltissa ja ikkunaruuduissa,
Päivän loppu, viimeiset auringonsäteet,
viimeinen todiste kesästä
viipyy
haluamatta jättää Sysmää
 
Pihlaja loistaa yhä punaisena
kellanvihreitä lehtiä vasten
(jotka kuiskailevat jo tulevasta lumesta ja pakkasesta)
 
Hengitän sisään
pihlajaa,
tien halkeamia,
teippiä, joka pitää ikkunaruutuja koossa pääkadun varrella
hengitän järven rannan sumua
ja saavun Sysmään

TRANSLATED FROM GERMAN: Dr. Alexandra Stang, Goethe Institute Finland

“Missä maassa olettaisit olevasi, jos siellä
Peltoaukio lepäisi keskiyön auringon pyhässä hämyssä,
Jos idän punerrus haihtuisi lempein katsein purppuraiseen iltaan
Ja loputon taivas, saframinvärinen matto, kohti lempeämpää päivää lähtee yö … ”

Nämä runoilija August Thiemen rivit mielessäni saavun Sysmän kirkonkylään, kolmisen tuntia Helsingistä pohjoiseen. Thieme kirjoitti 600 säettä oleskelustaan ​​Suomessa ja julkaisi ne vuonna 1808. Yli kaksi vuosisataa myöhemmin taivas Sysmän yllä ei ole saframin, vaan kullan värinen. Minua tervehtii lämpöinen kesäpäivä. Ja lähden etsimään huvilaa nimeltä Sarkia.

Villa Sarkia ja sen suuri puutarha sijaitsevat kylän laidalla. Se isännöi joka vuosi eri puolilta maailmaa tulevia kirjailijoita. Huvilaan mahtuu kolme kirjailijaa kerrallaan. “Villa Sarkiassa järjestettävien lyhyiden kirjallisten residenssien tarkoituksena on tarjota kirjailijoille ja kääntäjille ympäristö, jossa he voivat työskennellä rauhassa ja samalla edistää Sysmän kulttuurielämän monimuotoisuutta”. Näin on kirjallisuusyhdistys Nuoren Voiman Liitto muotoillut toivomuksensa. Yhdistys tarjoaa (Sysmän kunnan tuella) stipendiaateille majoituksen ja kaiken muun, mitä he tarvitsevat.

Kirjallisuusyhdistys, joka perustettiin vuonna 1921, on voittoa tavoittelematon järjestö. Se tukee myös suomalaisia ​​kirjailijoita ja järjestää kulttuuritapahtumia. Nuoren Voiman Liitto julkaisee lisäksi kirjallisuuslehteä “Nuori Voima”. Tässä etabloituneessa lehdessä on julkaistu mm. ranskalaisten filosofien Michel Foucault´n, Roland Barthes´n ja Jacques Derridan kirjoituksia. Myös Walter Benjaminin tekstejä on julkaistu “Nuoressa Voimassa”. Kaikki tähän mennessä ilmestyneet lehdet löytyvät Villa Sarkian hyllyiltä.

Sysmässä on lähes neljätuhatta asukasta – sekä leirintäalue, ei aitoja ja kaksi suurta ruokakauppaa. Asukkaiden määrä kylässä kasvaa kesällä huomattavasti: lomailijat muualta Suomesta virtaavat Sysmään. Talvikuukausina lohduttomilta ja tylsiltä vaikuttavat kaupat saavat uutta väriä, uutta loistoa. Järvet, joissa tuskin aaltokaan värähtää kylmimpinä kuukausina, täyttyvät kesällä veneistä, vesisuksista, uimareista, onkijoista ja paljosta muusta.

Kesän stipendiaatit ovat mukana järjestämässä paikallista Kirjakyläpäivät-festivaalia. Paikkakunnalla järjestetään myös klassisen musiikin festivaali Sysmän Suvisoitto. Sekä vuosittain kyläfestivaali Uotinpäivät ja paikallinen rockfestivaali Pajularock.

Tulen Sysmään loppukesästä ja kohtaan näennäisesti aution kylän. Myös Villa Sarkia on yleensä täysin äänetön. Huvilassa on kuusi huonetta. Kaikilla kolmella stipendiaatilla on oma yksityinen valtakuntansa, loput kolme huonetta ovat yhteiskäytössä. Kuten tilavat olohuone ja ruokasali, jotka on yhdistetty toisiinsa. Sauna on kellarissa, piano ruokasalissa. Täällä on myös tulostin, musiikintoistolaitteet ja ylisuuri taulutelevisio. Televisio pysyy kiinni suurimman osan ajasta. Tulostin sitä vastoin surraa säännöllisesti: kirjoittajat eivät pelkästään kirjoita koneella, vaan haluavat työskennellä myös paperilla.

Eräät kasvot kohtaan Villa Sarkiassa usein, Kaarlo Sarkian hienot piirteet. Villa kuului aikoinaan hänelle. Sarkia eli 1900-luvun alkupuolella ja oli runoilija. Hänen teoksiaan leimaa voimakkaasti romantiikka. Jotkin suomalaiset kirjallisuuden tutkijat ovat verranneet Sarkiaa englantilaisen runoilijaan John Keatsiin.

Kaarlo Sarkia seuraa stipendiaatteja pitkin päivää. Syödessään he näkevät tämän valokuvan vitriinissä ja työskennellessään heidän silmänsä osuvat ja hänen kirjahyllyssä oleviin runokirjoihinsa. “Sarkia oli myös kääntäjä”, kertoo kirjastonhoitaja Minna Pollari. Hän toimii stipendiaattien yhteyshenkilönä Sysmässä. Me kolme stipendiaattia työskentelemme milloin huvilassa, milloin kirjastossa. Kirjasto, jossa on avara sali, antaa vaikutelman paljosta tilasta, huvila sohvineen ja pehmeine matoineen henkii hienostunutta viihtyisyyttä. Ja me valitsemme sen mukaan, kumpaa kulloinkin halajamme.

Kirjastossa, ulkoa kylän modernein rakennus, on sysmäläisen taidemaalarin Marjatta Tapiolan taidetta, joka on tullut laajalti tunnetuksi myös synnyinpaikkansa ulkopuolella. Kuva “Hevonen ja varis” riippuu kirjastosalin seinällä. Se saa mielikuvituksen lentämään ja minut kirjoittamaan ensimmäisen satuni, joka on kaukana poliittisesta proosastani.

Illalla me kolme kirjailijaa hikoilemme lähes 90 asteisessa saunassa. Sarkia ja muut suomalaiset runoilijat ovat kirjoittaneet saunasta. Jokainen, joka paneutuu näihin runoihin, tajuaa pian, kuinka vahvasti nuo pienet, tummat lämpöluolat ovat ankkuroituneet runoilijoiden muistoihin ja identiteettiin. Jotkut heistä ovat jopa syntyneet saunassa. Vaikuttaa siltä, ​​että monille suomalaisille sauna on onnellisimpien lapsuusmuistojen paikka. “Onko meillä saksalaisilla kollektiivista paikkaa, jossa koemme onnen tunteita?” tulen pohtineeksi.

Viikolla en tapaa kylällä kulkiessani yhtäkään ihmistä. Kun minua vastaan vihdoin tulee joku, hän on yksi toisista stipendiaateista. Mutta viikonloppuna paikallinen hotelli täyttyy, joskus myös paikkakunnan pikku teatteri (Sysmän Teatteritalo). Kyllä, pitää paikkansa, että suomalaiset ovat pidättyväisiä. He pitävät rauhastaan, välimatkasta, kukin paneutuu töihinsä. Mutta viikonloput on omistettu seuranpidolle. „You are from Germany?“ Nyökkään. “Saksa”, sanon ja mietin, tarkoittiko tämä sanomani sana nyt maata, kieltä, saksalaista, miestä vai naista.

Me stipendiaatit pelaamme erän biljardia 19-vuotiaan Alexin kanssa. Alex haluaa mennä armeijan palvelukseen, koska hänelle on vain vähän vaihtoehtoja täällä maaseudulla. 61-vuotias Teemu liittyy mukaan pelaamaan. “Vanhempani lukivat minulle suomalaisia ja englantilaisia runoja, kun olin pieni”, hän kertoo. Pelaamme ja keskustelemme runoudesta. Kun muutumme yhä hilpeämmiksi, biljardipeli venyy ja siirrymme runoudesta kirjallisuuteen. Pitkä ilta päättyy, kun kukaan meistä ei osaa sanoa, oliko Douglas Adamsin kirjassa “Linnunradan käsikirja liftareille“ vastaus „elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen” luku 42 vai 43.

Kaarlo Sarkia kuoli tuberkuloosiin ollessaan vasta 43-vuotias. Tämä tapahtui vuonna 1945. Villa Sarkian kirjallisuusresidenssien ansiosta myöhemmät kirjailijoiden sukupolvet ovat erityisessä yhteydessä häneen ja hänen työhönsä.
Kuten Sarkia ennen minua, sukellan Sysmän hiljaisuuteen. Tässä hiljaisuudessa kuulen päähenkilöideni ajatukset ja äänet erityisen selvästi.

Dr. Anna Gielas

Translated from German: Dr. Alexandra Stang, Goethe Institute Finland

I wish to thank Nuoren Voiman Liitto for the opportunity to stay at Villa Sarkia. I am also grateful to Minna, Mirja, Nea and all the lovely people I met in Sysmä – for sharing their time and insights with me. Anna Gielas

In October, all of Sysmä’s blazing birch trees lose their leaves and turn to sticks

In Sysmä in the off-season nothing is happening outside, save for Motorbike Boy who answers the call of nothing-to-do by riding his needling motorbike up and down the five main streets of this town. It’s the one distraction in a wideopen place of stillness. I wanted to hate Motorbike Boy, but we’ve all been Motorbike Boy.

October here has little to commend it. The sky is overcast most days. It’s damp everywhere when it’s not outright raining. The Marina is all boarded up. I walked in the afternoons to wherever I hadn’t seen before, and I passed only two or three people over the course of an hour. This is, I probably don’t have to explain, a very good ground situation for a writer in retreat. You will not be drawn away from your work until that work you’ve by needs so deeply sunk into pushes you away from it.

Then there’s this grey-lidded town to walk through. Then there’s Matka-Baari if it’s before 6, the hotel bar if it’s after. Then there’s the sauna in Villa Sarkia’s basement. Then there’s Simpsonit on TV, or Frendit. The most surprising thing about my month here has been how little I’ve needed to stay social.

Thank god for my great housemates. Thank god for Sysmä’s accordion museum. Thank god for Nuoren Voiman Liitto, for their gift of this place.

Walking around a town every day that’s been emptied of itself, being vastly alone on the trails of Ohrasaari, or standing at the town sign signifying you’ve left the town, feels, when I indulged myself, post-apocalyptic. In the fantasy that everyone had died but me, I felt safe and ready to work. If you’re considering Villa Sarkia, and you should consider it, save your hardest and most difficult material to tackle here.

I’ll always be grateful that I got to know this town and a few of its people. I’ll always be grateful that I got to be part of this project. I’ll try to find some way to pay back everyone’s generosity.

—Dave Madden

August 2019

I spent three memorable weeks in August 2019 as a resident of Villa Sarkia. I had a comfortable and spacious bedroom, which was full of light until late in the evening. Villa Sarkia provided a very generative environment for writing and editing; the peaceful villa is very conducive to focus and reflection, and there is a nice selection of English-language books in the living room library. The scenery around Sysmä is beautiful and excellent for long walks, in the countryside and around the lake, and the town library is also a very nice place to work. The villa is cosy and well-equipped, and I spent many pleasant evenings there, alone or in the company of fellow resident, Sean, with whom I had many enjoyable conversations. I’d recommend any writers, scholars or poets who are considering applying for a residency at Villa Sarkia to do so. I’d also like to take this opportunity to thank Nuoren Voiman Liitto for providing this opportunity, and the village and people of Sysmä for being so hospitable. I hope I will one day be back.

– Sean Mark

RUNOKUURI

Sain viettää kahden viikon runokuurin Villa Sarkiassa elokuun taitteessa. Lähdin matkaan joogamatto kainalossa järjestämään esikoisrunokirjaani Titaanisydämen anatomiaa, joka vielä lähtiessä tuntui olevan aika levällään. Olin hakenut residenssiin siivotakseni materiaalini ja järjestääkseni sen ehyemmäksi kokonaisuudeksi. Olin työstänyt kirjaa jo reilut kolme vuotta lähinnä öisin mutta en vielä koskaan ollut saanut tilaisuutta omistaa aikaani sille kokonaisvaltaisesti. Odotin hieman pelonsekaisin tuntein, mitä tapahtuisi, kun hiljentyisin kahdeksi viikoksi miettimään, miltä tuntuu rakastua alkoholistiin. Halusin pysähtyä kirjani ääreen kuuntelemaan, mitä se ei vielä ollut uskaltanut minulle kertoa. Silläkin uhalla, että arvasin sen vaativan armotonta rehellisyyttä tunteita peilatessa. Otin tehtävän kodinhengettären asenteella – en lähtisi Sysmästä ennen kuin olisin jynssännyt perusteellisesti rakastaen kirjani harottavat säkeet.

Päijänteen maisemat pysäyttivät jo matkalla ihastelemaan sysmäläistä taivasta, joka tuntui täydelliseltä unelmointiin. Tunnelma Villa Sarkian ympärillä rauhoittaa ja synkimmätkin aamupäivät yllättävät iltaisin hivelevillä auringonlaskuilla, joita ihastelin usein kuistilta. Yöt paljastavat sykähdyttävän kirkkaan nappikaupan, jonka tähtiä jaksoin tuijotella öisin niin pitkään, kunnes tähdenlennot tuntuivat ruuhkalta. Puitteet olivat ihanteelliset ensimmäiseen kirjoittamiseen keskittyvään residenssiini. Koin tilan turvalliseksi sukeltaa raskaan aiheen pariin vielä kerran. Aloitin lukemalla kokonaisuuden läpi muutaman kuukauden tauon jälkeen. Sorttaaminen alkoi samalta istumalta ja lajittelin kirjan mielessäni uudelleen.

Kotiuduin välittömästi kirjoittamaan alakerran kulmahuoneeni pöydän ääreen aamuisin ja iltapäivisin pianon kupeeseen. Kun näin ensimmäisen kerran printterin sylkevän esikoiseni sivuja yöhön, asia jotenkin konkretisoitui. Minulla oli iso urakka edessä. Tein Titaanille useita ruumiinavauksia ruokasalin pöydällä, joka kannatteli potilastaan väsymättä. Kappale kappaleelta kursin kirjaa kokoon kirurgin elkein kohti paremmin sykkivää kokonaisuutta. Tikkasin elimelliset osat uuteen uskoon kirjoittamalla runontyngät uusiksi ja uskaltautuen tuntemaan kirjan tapahtumia uudelleen.

Löysin nopeasti sopivan verkkaisen päivärytmin, joka pysyi samana ensimmäisestä päivästä asti. Nukuin tavoistani poiketen hiljaisuudessa kylpien, sikeästi ja pitkään lähes koko reissun. Aamupalaksi nautin aina yhden runokokoelman, mikä oli herkullinen tapa virittäytyä kirjoittamiseen. Hauraiden runokokoelmien hyllystä löysin vanhan painoksen Södergrania, jota kannoin aartena mukanani ympäri taloa kuin suojelusenkeliä. Vaikka osasin painoksen jo lähes ulkoa, jaksoin pysähtyä sen äärelle aina uudestaan ja makustella runoja, niin kuin ne olisivat eksoottisia hedelmiä, joista en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. Viljelin hänen sirpaleitaan puutarhaani, joka rehotti levällään olohuoneen ruokapöydällä kappale kerrallaan melkein koko kaksi viikkoa. Minulla ehti olla vaihtuva kämppis seuranani vain muutamana päivänä kerrallaan, joten nautin yksinäisyydestä kylväen kirjani sivuja pitkin alakerran tilavaa olohuonetta.

Päivät käytin materiaalin muokkaamiseen. Yllätyksekseni kirjoitin paljon uutta tekstiä, vaikka vanhaakin oli enemmän kuin yhteen kirjaan mahtuisi. Luulin, että editoisin kirjan valmiiksi, mutta päädyinkin kirjoittamaan romaanityyppisen runokokoelmani käännekohdat vielä yksityiskohtaisemmin uusiksi. En ollut koskaan ennen kirjoittanut yhtä pitkiä runoja, jotka pursusivat tapahtumia. Omissa päivissäni Sysmässä ei tapahtunut kovinkaan paljoa lukuun ottamatta päivittäistä kävelylenkkiä ja joogahetkeä. Niinpä kirjani tapahtumilla oli vihdoin tilaisuus päästä päivieni päätapahtumiksi ja ne siirtyivät aihioista paperille. Kirjoitin kymmeniä uusia runoja, joista toivon suurimman osan päätyvän esikoiseni lopulliseen versioon. Vaikka uudet runoni kantoivatkin kovin raskaita nimiä, kuten ”Eutanasia” ja ”Kivullani on avaimet”, niin ne syntyivät suhteellisen kevyesti. Vastapainoksi kirjoitin myös paljon rakkausrunoja, kuten ”Lumme”. Tavoistani poiketen pystyin kirjoittamaan ilman ikävän kalvavaa kaapua, joka on tätä ennen vaivannut rakkausrunojani.

”…pitkäruotisia lehtiä, joista pulppuaa kukkavanoja

tulvien pinnalle asti heleänä kukoistavia

yhä poimimattomia mielenruokia

kelluvavartisia laulavia merenneitoja

joiden pyrstöt on viuhkoja

leyhyttelemässä heimoa

rauhoittelemassa lahkoa

nautinnon Jehovan todistajia

silmän lumeessa varrettomia

kiireestä vapaita sieluja

lipumassa aika-avaruudessa…”

Kahden viikon runokuurin rytmi jäi päälle vielä seuraavaan residenssiinkin, jossa jatkoin runokirjojen ahmimista. Villa Sarkian jälkeen siirryin Beninin Villa Karoon, Afrikkaan, mikä tuntui aikamoiselta muutokselta Sysmän jälkeen. Onneksi molemmissa on mainio energia työskentelyyn ja mieltä ruokkivat maisemat sekä kirjastot. Olisin mielelläni jäänyt vielä pidemmäksi aikaa runokuurille, mutta tällä kertaa kaksi viikkoa osui kohdalleni. Toivon, että voin palata Sarkiaan hiljentymään tekstin äärelle ja rauhoittumaan kirjoittamiseen. Residenssi oli ratkaiseva esikoisrunokokoelmani kannalta, joka ilmestyy lokakuussa. Suuret kiitokset siitä Nuoren Voiman Liitolle ja Sysmän Kunnalle!

Wilma-Emilia Kuosa www.wilma-emiliakuosa.com

Ps Afrikan nettiyhteys ei riittänyt kuvien lataamiseen, joten some-kanavistani löytyy kuvia
www.instagram.com/wilma_emilia_kuosa/

FB @wilmaemiliakuosa.com
#DANCEYOURHEARTOUTSESSIONS

Linnut

Aivan Sysmän rajalla, juuri ennen Sysmään saapumista, tie tekee terävän kaarroksen. Toisella puolella on metsälampi, toisella puolella nousee pystysuora kallioseinä. Liikennemerkki varoittaa maanvyörymistä. Kerrankin liikennemerkki näyttää samalta kuin maisema, jos tuolta lohkareet päälle vierisivät.

Olin Sysmässä ensimmäistä kertaa. Ensimmäisenä iltana kävelin kylänraittia. En törmännyt yhteenkään vastaantulijaan. Sysmän kirkonkylän yllä taivas kaartuu laajalti. Katselin sitä ihmetyksen vallassa joka kerta, kun poistuin residenssistä. Tällaista taivasta en ollut muualla nähnyt.

Ensimmäisenä iltana tavoitteenani oli löytää sopiva uimapaikka, sillä en ollut täysin tyytyväinen pieneen hiekkarantaan puistikossa, lähes rivitalojen takapihalla. Aioin kiertää Ohrasaaren. Oli lämmin, suorastaan helteinen kesäilta. Pääsin pururadan päähän, mutta edessä näkyi synkkä pilvi mäkäräisiä. Päätin silti jatkaa matkaa, huitomallahan niistä pääsisi. Optimismi osoittautui turhaksi. Ei auttanut kuin juosta inhottavia ötököitä karkuun. Puusillalle päästyä riesaksi ilmaantuivat hyttyset.

Jatkoin kulkua Suopeltoa kohti, saavuin Pyhän Olavin kirkolle. Reitti sinne kulki alkuun rannan koivikon halki, sitten peltojen poikki. Sysmä oli idyllinen ja kaunis, Suomessa keskikesä.

Kesäkuun rauha ei ollut kuitenkaan rikkumaton. Uhka tuli taivaalta. Ensimmäisellä kerralla selvisin vielä säikähdyksellä. Yhtenä päivänä poistuin residenssistä pahaa aavistamatta vain käydäkseni S-marketissa. Kirjaston kohdalla havahduin ensin huutoon, sitten minua ylhäältä lähestyneeseen olentoon. Lokki teki teräviä syöksyjä minua kohti, hidasti kohdalla. Jotain putosi sen peräpäästä, inha varjokuva tallentui verkkokalvoilleni. Lokki ei luovuttanut. Juoksin pakoon ja yritin mutkitellen väistellä lokin syöksyjä. Liikenneympyrään tultaessa lokki luovutti.

Lokilla oli luultavasti pesä kirjaston katolla. Päätin olla kulkematta kirjaston sivua ennen kuin tilanne selkiytyisi. Onneksi oli Pusukuja. Muutin päivittäisen reittini siten, että kuljin mahdollisuuksien mukaan aina sitä pitkin.

Seuraavana aamuna Pusukujaa olikin turvallista kulkea rantaan aamu-uinnille. Samalla sain nauttia ”autenttisesta kylämiljööstä”, jota residenssissä pöydällä lojuneessa matkailumainoksessa oli hehkutettu. Olin tyytyväinen ratkaisun käytännöllisyyteen ja helppouteen. Mahtuisimme tänne, minä ja lokit, kun vain minä olisin järkevämpi osapuoli.

Söin myöhäisen lounaan ja päätin lähteä käymään ”Kirjakylän” kirjakaupassa. Kello oli jo paljon ja tiesin kauppojen menevän aikaisin kiinni – olin monena päivänä havahtunut vasta myöhään iltapäivällä siihen, että Sysmän aktiviteetit olivat tältäkin päivältä jo sulkeneet. Huoli ehtimisestä ja lounaan tuoma raukeus koituivat kohtalokseni. Kävellessäni kirjaston viertä, oli jo myöhäistä katua. Kuulin lokin aggressiivisen kirkunan. Sain jotenkuten vetelät jalkani juoksukuntoon. Lokki lähestyi, aavistin pahimman olevan edessä.

Näin kirjaston lipan, ampaisin juoksuun päästäkseni sen alle suojaan. Jossain nurmikon tuntumassa tajusin, etteivät jalat enää pysyneet samassa vauhdissa kuin yläkroppa. Juuri kiveykselle tullessa kaaduin. Ensimmäisenä kiveykseen osui kyynärpää, sitten polvet. Puhelin lensi kädestäni muutaman metrin kiveyksellä karmean näköisesti pomppien.

Makasin maassa surkeana nyyhkyttäen. Lokki sentään luovutti. Olisi ollut vielä kurjempaa sekä kaatua että saada paskaa päälleen. Olin varma, että puhelimeni oli metakassa hajonnut. Kun viimein kömmin sen perään, hämmästyksekseni huomasin sen olevan reunoihin tulleita naarmuja lukuun ottamatta ehjä. 

Kyynärpäähän oli tullut kaksi ikävännäköistä naarmua. Katsoin ilkeästi verta vuotavaa isompaa haavaa, mutta päätin silti jatkaa kulkua kirjakaupalle. Jalat olivat edelleen vetelät. Kulku oli vaivalloista, polveenkin sattui. Kirjakaupan ikkunassa oli sitä paitsi murheellinen kyltti: kirjakauppa oli pysyvästi lopettanut. Olin kaatunut tyhmyyttäni ja vielä turhan päiten.

Palasin residenssiin ja laitoin haavoihin vessasta löytynyttä puhdistusainetta. Muistin ensimmäisellä viikolla nähneeni pullon vessassa ja irvistäneeni, sillä puhdistusaine toi onnettomuuden uhan mieleen. Pullo ei ollut edes suihkepullo, kuten kotona, vaan hankalampi käyttää. En ensin tajunnut edes pestä kyynärpäätä, lisäsin puhdistusainetta vain naarmujen päälle. Taisin pyyhkiä ne ensin vain puhtaaksi vessapaperilla. Minulla oli mukana kaksi laastaria.

Kävin huonosti hoidettuine haavoineni hetkeksi lepäämään. Nukuin kahden tunnin päiväunet, muta en herännyt paremmilla mielin. Seuraavana päivänä piti sitä paitsi lähteä kotopuolessa käymään. Usean vaihdon bussi- ja junamatka ahdisti jo valmiiksi, eikä tuore haavoittuminen helpottanut oloa.

Viikonlopun aikana olin hankkinut kunnolliset sidetarpeet. Toinen haava märki. Olin ostanut apteekista sekä Bacibact-voidetta että puuteria. Tupruttelin sitä ankeana haavalle residenssissä pirtinpöydän ääressä. Kun liikautin kättä, puuterit tuprahtivat haavalta mustille housuille.

Poissaoloni aikaan lokit olivat käyneet röyhkeämmiksi. Nyt ne istuivat valopylväiden nokassa ja vahtivat Pusukujaa. Vältyin uusilta hyökkäyksiltä, mutta äkäinen rääkyminen säesti jokaista kävelymatkaani. Sitä paitsi oli kuin koko Sysmän linnusto olisi kääntynyt minua vastaan. Kun vain kävelinkin kirjaston läheltä, ensin kuului pienempien lintujen ääniä, sitten paikalle tulivat lokit.

Keittiön ikkunasta kelpasi tarkkailla toisenlaistakin elämänmenoa: pulskat naakat hyppivät nurmikolla, matoja oli ilmeisen hyvin. Sitten paikalle lehahti lokki. Se seisoi ilkeän näköisenä keskellä nurmikkoa. Naakat painuivat pensaisiin. 

Niin kuin ulkona vaanivasta uhasta ei olisi ollut riittävästi riesaa, lokit olivat alkaneet rääkyä yökaudet. Olin vaihtanut yläkerrassa isompaan huoneeseen edellisen asukkaan lähdettyä. Hän oli saanut yllättäen tarpeekseen – mielessä kävi, voiko huoneessa piillä jotain ikävää, mikä sai ihmisen pois tolaltaan. Voisiko syy olla yökaudet huutavissa lokeissa? 

En ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota öiseen mekkalaan. Joko lokkien huudot eivät olleet kuuluneet toiseen huoneeseen tai sitten lokit olivat seonneet vasta juhannusviikolla. Joka tapauksessa heräsin juhannusviikolla joka yö kamalaan kiljuntaan aamukolmen ja neljän välillä.

Välikohtaus lokin kanssa uhkasi pilata kaiken. Helle helli, mutta uiminen oli minulta kielletty. Haava ei ottanut parantuakseen, vaikka söin C-vitamiinia ja vaihdoin sidettä parikin kertaa päivässä. Harmitti oma kömpelyys.

Kuitenkin juhannuspäivään mennessä haava parantui. Pääsin uimaan, viimeinkin. Kun kävelimme juhannusseurani kanssa Pusukujaa, kaikki uhkasi kuitenkin toistua. Kuulin lokin rääkäisyn, sitten omani. Lokki syöksyi ja lensi aivan läheltä. Juoksin läheisen rakennuksen katon alle suojaan. Nolotti oma pelästyminen. Pelotti, että jalat jäisivät taas vauhdista ja koko haavojenhoitelu alkaisi uudestaan. Edempänä tiellä selvisi syy lokin reaktioon: kaksi harmaata lokinpoikasta taapersi Pusukujaa pitkin. Pitäisit parempaa huolta poikasistasi.

Sunnuntai saapui. Juhannus oli ohi. Saatettuani juhannusseurani linja-autoasemalle palasin residenssiin Pusukujaa pitkin. Lokit olivat kadonneet.

Ilmeisesti pahin pesimäaika oli ohi, sillä lokeista ei ollut mainittavasti riesaa loppukuun aikana. Ne palasivat kyllä päivystämään valopylväisiin. Välillä ne istuivat takapuoli alikulkijoihin päin, silloin hieman huoletti.

Olin aiemmin suhtautunut hämmästellen tuttujeni lintupelkoon. Lokkien pelko on kuitenkin viisauden alku. Viime kesänä useat tutut kertoivat, kuinka olivat saaneet lokin ulosteet päälleen kesken festareiden tai kesäpäivän vieton. Sellainen tuntui tavattoman työläältä ja raskaalta. Selviäisikö siitä pelkällä huumoripläjäyksellä sosiaaliseen mediaan? Epäilen. Ihmiset suorastaan ylpeilevät sillä, että heiltä on lokki vienyt ruuan Helsingin Senaatintorilla. Ahneet linnut, typerät ihmiset. Menisitte muualle, molemmat.

Viikonpäivät oli kulunut paluustani Pirkanmaalle, kun luin lehdestä, että A-streptokokkia on esiintynyt tavanomaista enemmän. ”Infektio-osaston osastonlääkäri selittää tapausten yleisyyttä kesäaikana sillä, että kesällä muun muassa ihohaavaumia syntyy herkemmin.” A-streptokokin oireita ovat korkea kuume ja yleiskunnon nopea heikkeneminen. 

Sama lehti on ylipäätään kertonut poikkeuksellisella innolla harvinaisista sairauksista. Jutut etenevät aina samaa kaavaa: oireet muistuttavat mitä tahansa nuhakuumetta, terveyskeskuslääkäri ei harvinaista sairautta tunnista, mutta hoidon viivästymisen johdosta sairaus vie potilaalta vähintään jonkin raajan tai johtaa kuolemaan. 

Kaikista kammottavimpia ovat aina olleet tapauskertomukset, joissa joku on luullut selviävänsä säikähdyksellä: hän on esimerkiksi pudonnut vajan katolta ja jatkanut eloaan ilman näkyvää vammaa, mutta sisällä kaikki on mennyt pieleen, jokin verisuoni tai sisäelin on revennyt…

Haavan märkiessä tunsin äärimmäistä voimattomuutta: mitätön pikku naarmu, voisiko se johtaa verenmyrkytykseen ja elämän sotkevaan sairaalakierteeseen? Ehkä väliin jääneet uimareissut eivät olisikaan pahinta, mitä arvaamattomasta yhteenotosta lokin kanssa seuraisi. On vastenmielistä ajatella, että bakteeri menisi avoimen haavan kautta ihmiseen ja jylläisi verenkierrossa, eikä asialle voisi oikein mitään.

Viimeisen Sysmän viikonlopun lauantaina luulin tulleeni kipeäksi. Muistelin edellisenä päivänä kuulemaani anekdoottia harmonikkamuseossa. Siinä flunssa olikin ollut kuolemaan johtanut sydänvaiva. A-streptokokkia en onneksi osannut pelätä. Eikä lauantainen ollut flunssaa, vaan jotain stressistä poistuvaa, sillä se meni ohi. Sunnuntaina tosin oli krapula… Vaan onko minulla täällä kotona edelleen huono olo? ”Kyllä nämä oireet ovat sellaisia, että ihmiset ovat niin kipeitä, ettei turhaan tulla päivystykseen”, niinkin siinä A-streptokokkia käsitelleessä jutussa oli onneksi lukenut.

Sysmä jäi taakse. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä kuljin Tampereella Keskustorin poikki, kun havahdun yläpuolellani liiteleviin elukoihin. Mietin, onko minun jatkossa vältettävä myös Keskustoria. Miten se onnistuu?

***

Olin Sysmässä ensimmäistä kertaa. Tien kaarrokset, kallioseinä ja metsälampi eivät lopulta olleet merkittävin näky matkalla. Henkeä haukoin, kun katselin Päijännettä: sillalta, lähes järven tasalta, mäntymetsän läpi.

Viihdyin Villa Sarkiassa. Meitä oli siellä kaksi esseistiä, molemmat nimeltään Ville. Kuukausi palautti uskoni siihen, että jonkun toisen kanssa on mahdollista ja mukavaa asua.

Sysmässä nukuin tolkuttoman pitkiä päiväunia tuntematta syyllisyyttä. Vietin elämäni ihanimman juhannuksen Sysmässä. Tunsin haikeutta käydessäni Matka-Baarissa viimeisen kerran. Sysmän Marinassa oli mukavaa juopotella arkisin ja viimeisenä lauantaina. Kirjakauppa ei onneksi ollut tyystin sulkeutunut. Harmittaa, etten lauantaina terveydentilaa murehtiessani osallistunut historiikin julkaisutilaisuuteen ja taidenäyttelyn avajaisiin. Käsityöputiikkeja oli paljon – siinäkö on maaseudun tulevaisuus? Lintan kammarissa söin erinomaista villiyrttikeittoa ja suklaaraparperikakkua. 

Viimeisenä päivänä, sunnuntaiaamuna aurinko porotti uskomattoman kuumasti, kun kävelin vielä Suopeltoon ja osallistuin jumalanpalvelukseen, joskin hieman alusta myöhästyneenä. Pappi vaikutti äärimmäisen mukavalta – on aina hienoa tavata ihminen, joka on yhtä aikaa hauska ja vakava. 

Rästissä olleet kirjoitustyöt eivät ahdistaneet, vaan sujuivat. Löysin uuden työskentelyrytmin: toisinaan aamukuudesta, seitsemästä tai yhdeksästä puoleenpäivään, välissä jotain muuta, ja toinen työrupeama iltakuudesta, seitsemästä tai yhdeksästä puolille öin. Kirjoitin aamuisin keittiössä, iltaisin olohuoneessa, viimeiset hetket huoneessani. Luin nojatuolissa olohuoneen ikkunan edessä. Jonkin kerran siivooja käänsi nojatuolia siten, ettei se enää ollut suoraan ikkunaa päin. En tiedä, kummin oli parempi.

Tutkailin esseekokoelmaa varten luontosuhdettani. Löysin itsestäni jonkin kansallisromanttisen puolen, vaikkakaan en tiedä, mitä sanaparin ensimmäisen osan kansallisuus tarkkaan ottaen tarkoittaa. Tutkimukset jatkuvat. Uin ja luin jonkin verran. Villa Sarkian kaunokirjallisuus- ja lehtivalikoima on erinomainen. Sysmän kirjastossa oli ilo asioida. Olisin voinut ottaa paljon vähemmän omia kirjoja mukaan.

Vinttihuoneessa tunsin itseni Juhani Ahon romaanien nuoreksi ylioppilaaksi, joka oli tullut pappilan yläkertaan viimeistelemään tutkielmaansa. Sysmän kirjoittajapolvet ovat kunniakkaita. Haaveilin muutosta Sysmään, mutta todennäköisesti taika kantaa vain, jos Sysmässä on vieraana. Sysmä oli vieraanvarainen, odotan jälleennäkemistä.

Kirjastolla kuulin, että useimmiten Sysmä on romaanitaiteessa miljöönä dekkareissa, joissa on tehty raakalaismainen murha jollain kesämökillä. Sysmä on kesämökkipaikkakunta, väkimäärä on loma-aikaan suurempi. Jos vain kirjani joskus päivänvalon näkee, on siinä Sysmä mainittu. Koen asiakseni nostaa kirjallisuudessa esiintyvän Sysmän profiilia. Murhat ovat tietenkin sepitettä. Mutta syytön ei ole Sysmäkään – onhan sellainen idylli vastustamaton paikka pahuuden tapahtumiselle.

Ville Hämäläinen

Toinen kerta takomassa

Vietin kesäkuussa parisenkymmentä päivää Villa Sarkiassa sysmiä syviä soudellen. Tämä oli jo toinen kertani päijäthämäläisessä kirjoitusresidenssissä, joten tienoot olivat tuttuja ainakin siinä määrin, että kaivettuani kaksipyöräisen onnikan takaluukusta Sysmän bussiasemalla, lähdin saman tien sotkemaan raikuvasti laulaen kohti teatteritaloa ja sen takana aukeavaa kirjoittajan taivasta. En ollut ensi kertaa pappia kyydissä, vaan tämä oli jo toinen kerta takomassa.

Viimeksi minulla oli mukanani sivakat, mutta nyt siis polkupyörä. Paukkuvan pakkasen ja valkeiden hankien sijasta Sysmä heilimöi suven sineä ja kesän keltaista. Olo oli kuin skånelaisessa kirkonkylässä.

Viimeksi hiiri oli purrut Villa Sarkian keittiön kuumavesijohtoa, keittiö lainehti vesivahingossa ja kyökkitavarat joutuivat evakkoon pirttiin, missä me asukkaat sähläsimme mikroaaltouunin ja sähkölevyn kanssa. Nyt kaikki toimi kuin rasvattuna, hiiret olivat ottaneet ritolat, kesäpäivä kuivasi kaiken, eikä edes kuuluisaa Sarkian kummitusta näkynyt ikkunoiden takana koputtelemassa.

Kuvan mahdollinen sisältö: puu, ulkoilma, vesi ja luonto

Kirjoitusrauhaa Sysmässä riittää. Toki nukuin pitkään, tein pyöräretkiä Ohrasaaren mäkäräiskuhinaan tai Päijänteen kansallispuistoon 10 km taakse, tähyilin näkötornista järven yli, jos vaikka vilkkuisi viikinkien laivoja, mutta ei niitä erottanut, ja siltikin: kirjoitin viidestä kahdeksaan tuntia päivässä. Tai olin ainakin tekevinäni jotain.

Tarkoitus oli uhrata koko kuukausi uuden käsikirjoituksen, jonkinlaisen esseeromaanin käynnistämiselle, ja kirjoittaa siinä sivussa eteenpäin fiktiivistä proosakässäriä. Lopulta päädyin viimeistelemään kustantajan palautteen perusteella entistä, jo lähes valmiina pitämääni käsikirjoitusta. Ja aloitinhan minä sitä esseeromaaniakin. Kirjoitin myös fiktiivistä kässäriä. Puuhakas vai pitäisikö sanoa tuottoisa kuukausi kaiken kaikkiaan.

Kämppiksinä oli mukavaa väkeä. Toisen Villen kanssa totuimme pian arkiseen, luontevaan kanssakäymiseen ja ajatusten vaihtoon. Pari kertaa pyörähdimme oluellakin Sysmän rannassa, jonne asti ei sentään kulkeutuneet motoristien pyörien pölyt, sillä Sysmästä näytti kesän tullen sukeutuneen moottoripyöräjengiläisten läpilaskupitäjä. Toisinaan äärioikeistolaisittain pukeutuneita henkilöitä lainehti jossain takaoikealla, mutta ei se juuri häirinnyt. Lokit lauloivat niin kuin lokeilla on tapana, eikä minnekään ollut kiire. Rae-nimiseen kämppikseen sen sijaan ei ehtinyt tutustua. Hän oli tullut paikalle jo toukokuussa ja viikon Sysmän kesäkuussa pyörittyään palasi Helsinkiin; sen koommin emme häntä nähneet.

Kiitos Nuoren Voiman Liitolle ja Sysmän kunnalle residenssikuukaudesta. Mieluusti tulen taas joskus uudelleen kirjoittamaan Sysmän raukeaan rauhaan.

Teksti ja kuva: Ville Ropponen, https://kabareekulkukoira.blogspot.fi/

Sysmä-kantaatti

Ville Koskivaara

Takatalvi odottaa kohteliaasti, että vappu on oksentanut minut metropoleista Sysmän autiuteen, ja syytää vasta sitten viimeisen, lyhytikäisen kuorrutuksensa Etelä-Suomen ylle. Nautin mannerilmaston oikuista. Yöllä uneksun karhuista. Ullakolla huoneeni yllä rapistelee jokin pienempi. Asetuttuani taloksi se muuttaa, tai vaikenee.

Ensi töikseni käyn kuppikivellä ilmoittautumassa. Peruskartta näyttää niitä töpeksityn näille tienoin kuin nauriin siemeniä. On varaa valita sellainen, jolle uhraaminen ei edellytä jonkun kotirauhan rikkomista. Ihmisten tonttirajat kun eivät menneitä pyhiä noudattele. Täällä se vaatisikin melkoista tetristelyä, kun rautakautinen asutuskeskus on jättänyt jälkeensä uhrikivien lisäksi kalmistonkin sinne, toisen tänne.

On määrä kirjoittaa jotakin, josta tulee joko tuhonjälkeinen tajunnanvirtaromaani tai hell-made playn hengessä laadittu monologinäytelmän kuvatus. Aika näyttää. Sen ohella huomaan heti ensi päivinäni purskauttelevani ilmoille kaikenmoisten tilaustöiden lisäksi lyriikkaa, sekä laulettavaksi että lausuttavaksi, ja luonnostelevani podcastiakin. Joskus luovuus ruokkii luovuutta. Tai sitten ihan vain sydänsuru.

Kävelen Ohrasaaren ympäri ja pääsen todistamaan viitasammakoiden pulinaa ja lahnojen porskutusta samassa lahdessa. Kaikki kutee, minä sen kun erakoidun. Kaulushaikarat huutavat joka taholla. Jopa huoneeseeni kuuluu öisin niiden mystinen basso, kauas kuivalle maalle. On mahdotonta sanoa, missä vesistössä linnut piileksivät, kun niiden ääni voi kuulemma kantaa viisikin kilometriä ja on matalana vaikea paikallistaa.

Kirjoittaminen lähtee käyntiin ennakolta laatimani aikataulun puitteissa. Sen ulkopuolella avautuvien vapaa-ajan lakeuksien tutkiminen ravitsee niin sielua kuin ruumistakin: heti ensimmäisellä viikollani löydän aivan likeltä tuottoisan vuohenputkiapajan. Juoksen halki palokärjekkään, nyt jo kuusettuneen muinaishuhdan Päijätsalon tsaarinaikuiselle näkötornille tähyämään Päijänteen Tehinselälle. Jättijärvellä on yksi maamme vanhimmista paikannimistä, jolle kielitiede pukee pitkästä aikaa perustellusti usein ilmaan heitellyn, vaan harvoin ansaitun “vuosituhansia vanhan” tittelin.

Hento vihreys kihisee lehvästöön. Lämpenee hellepäiviksi asti. Töyhtöhyypät ja kuovit ujeltavat. Kirjoitan vuoroin ekstaattista, vuoroin angstista lyriikkaa. Juoksu ja työ vuorottelevat täysin toisenvaraisessa tanssissaan. Aamupäivät kirjoitan, illat rämmin taolaisteksteissä polviani myöten klassisessa kiinassa ja iltapäivät hirvien ryskämillä harvennushakkuilla sääret ruvella. Käyn residenssitovereideni kanssa Lintan kammarissa keittolounaalla ja söpöysövereillä.

Muutaman päivän levytysleiri kotikunnailla katkaisee residenssijaksoni. Palattuani Sysmään saapuu luokseni vieras toisensa jälkeen, mikä tuo muutaman kevyemmän työpäivän. Heidän seurassaan tulee myös samoiltua ympäristössä ahkerammin kuin niin ikään työhönsä keskittyvien kollegojen kanssa. Talviturkkikin lentää Majutveteen, jos talviuimarilta nyt voi semmoista reväistäkään. Kevään jännittävät luontohavainnot tulvivat aistimiin ja mielikuvitus puolestaan paperille sekä tiedostoihin. Lahnojen ja sammakoiden viisaus herää ihmisessäkin.

Vieraiden lähdettyä padot aukeavat, ja seuraava viikko kuluu kunnon kirjoitusaallolla. Olen eräässäkin rakastelunjälkeisessä bardossa mennyt livauttamaan, että pitäisi kuunnella Bachin koko tuotanto läpi, ja pakkohan minun on tänä suoratoistopalvelujen aikana olla sanani mittainen. Muutaman kymmenen kantaatin jälkeen ilmestyy romaaniini kymmenen sivun mittaisia alaviitteitä kokonaan isoilla kirjaimilla ja pöydälleni teos Atlantiksen pyhästä geometriasta. Veljeni ilmaisee viestissään pitävänsä ihan hyvänä sitä, että residenssikuukauteni lähenee loppuaan. Ymmärrän hänen kieliposkisen huolensa, mutta aion silti tykitellä loppuun asti.

Vielä viimeisellä viikollani Sysmässä paljastuu aivan talon läheltä uusia salattuja niittyjä, joilla leijailee iltaisin niin ohut sumu, ettei sitä voine havainnoida muilla instrumenteilla kuin ihmissydämellä. Omani on Villa Sarkiassa parantunut osin yksinäisyyden, osin hoitavien ihmisten voimin. Löydän itseni aamuyön tunteina keittiöstä ruoppaamasta uuden residenssitoverin kanssa kynttilänvalossa kaikkivoivin sanoin taidetta, ihmissuhteita, niin, elämää.

Olisihan täällä vierähtänyt toinenkin kuukausi. Ainakin urkuteoksiin asti.

Aurinko laskee ja Tapio antaa. The sun sets and the forest provides.

The Sysmä Cantata

By Ville Koskivaara

As soon as I’m somewhat settled in Villa Sarkia, a thin coating of the last snow covers southern Finland. Enjoying these quirks of a continental climate, I bring my offerings to an Iron Age sacrificial stone, one of many around these parts. Apparently, Sysmä was quite the hub of activity some millennia before its current, drowsier Twin Peaks era.

I’m writing something that balances between a post-apocalyptic stream-of-consciousness novel and a long, psychedelic monologue play. Time will tell. Of course, it turns out to be not the only thing my creative parts start blurting out as I sink into my life in Villa Sarkia. There’s radio horror, poetry, music and drafts for a podcast, all fed by the comparative isolation as well as a broken heart.

The snow was as quick to melt as it was to appear, and soon I get to witness the full glory of spawning moor frogs and breams in a tiny bay near the church. There are bitterns booming all around, and I can even hear them inside my room at night.

Having a comparatively strict schedule for writing leaves me plenty of time to wander around, feeding both body and soul by running and gathering ground elder by the bag. Spring is rushing in, and I wade just as knee-deep in Classical Chinese Daoist texts as I do in the woods. Not to mention a shared lunch with colleagues with an overdose of cuteness in the local bakery.

A short recording session with old bandmates brings a welcome break from everything, as do several people of mine coming round for some days. I swim. I suck in the rising tide of natural wonders and secrete several writing projects, all in a delightful mess of a jugglery. Having thought up a reckless, post-petite-mort idea of listening to all of Bach (as in all of him), I get to work and find some tens of cantatas bringing my month in Villa Sarkia to a crazy final crescendo. Footnotes in my novel swell to a length of ten pages. A book about the sacred geometry of Atlantis appears on my desk. My brother is glad to hear the month will soon be over, but I press on to the last.

And just some days before I leave, I find myself talking the living daylights out of love, life & everything at one AM in Villa Sarkia’s kitchen by candlelight with a new fellow writer. There sure is magic in a little monastery like this. I guess I could have taken another month. At least until I’d have got to the works for organ.

A Fable from February

Yavni Bar-Yam

A long time ago, when the oldest houses in Sysmä were then the newest houses, there was a woman who lived in the town who loved to bake. She baked all kinds of things, breads and cakes and cookies, and everything she baked came out just as horrible-tasting as could be.

She offered to bake for the local church. The priest said that if Christ were transubstatiated into those wafers it would be like a second crucifixion for the poor messiah.

The woman tried feeding them to the stray animals around the town, but the animals turned up their snouts and walked away, disgusted.

She finally stopped trying after she made a little biscuit out of milk and oats that was dry and soggy, sour and bitter and cloying and bland all at once. This cake was so horrible that even microbes had no interest in eating it. It was, therefore, an immortal cookie.

Now, being immortal, this cookie had plenty of time to educate itself and develop its abilities. It learned to speak several languages, and became an expert in Riemannian manifolds and general relativity.

But the cookie had a harder time developing the manual dexterity for writing, so it had to find assistance in transcribing the innovative thoughts that it produced. It found a bright, young aspiring poet named V.S. and took him on as an apprentice, dictating to him and letting him publish the biscuit’s work under his own name.

After V.S. passed on, the cookie was still alive, and found itself cast from place to place at the hands of the geodesics of the metric space of its existence. For a long time it was stuck in the attic of an old house, with no way out and not much to do except peer through a small crack in the wall under the eaves. There it observed an owl flying to and from her nest carrying dead rodents and such. Trapped in the attic, the biscuit saw the owl as a symbol of freedom, and the dead rodents as a symbol of pride.

Time passed, and the biscuit found itself again out in the daylight. It befriended a little girl whose family had moved to the country from the city, a rare move at the time. This girl had an artistic disposition, and a troubled family life due to the artistic disposition being inherited from an artistically disposed parent. The biscuit recognized her loneliness, and wanted to bring her dead rodents to make her feel better. The cookie was no great hunter, so the best it could do was some wood chips. The girl accepted the wood chips, and with a stolen knife, began carving little figurines of Moomincharacters from her favorite books.

Others relate a different version: A magazine that prints stories told by children published some by the girl who the biscuit befriended. Once she saw her name in print at age seven, she knew she had accomplished the goal of all writers, and she could retire satisfied with her achievements. So she sat on a rocking chair on her porch, a pipe in her hand, and whittled figurines out of wood.

Whichever way it came to pass, this girl eventually grew up and moved on, and the biscuit was left alone again. Tired of losing friends all the time, it tried to befriend other immortal things, like geographical features. But they only seemed interested in being stoned all the time, and that wasn’t really the cookie’s thing. It wasn’t an edible, as we have established.

Eventually, the cookie found itself in a house in Sysmä used as a residency for writers. It lost count of the number of poems and stories it dictated to writers from all over the world, who passed through the home and the biscuit’s life like fine flour through a course sieve. One day, the biscuit watched a writer arrive with a complete novel manuscript ready for revisions. And revise she did, though her pencil sat on her desk where she had placed it the morning she arrived. The cookie watched as she attacked her work with erasers (she came with a whole box of them). Removing words, phrases, whole paragraphs and sections. She was happier and happier with her piece the trimmer it got. Soon it was a novella. Then it was a short story. Finally, it disappeared. The perfection of the blank page satisfied the writer. After taking a day off to go skiing on the island, she took out what the biscuit was surprised to see was a whole other manuscript of another novel. The cookie could tell what was coming, and it quickly informed another resident, a poet, of what this writer was doing. Together, they conspired to steal the novelist’s erasers so she could not destroy everything she had ever written.

It was a dangerous heist, involving distractions, picked locks and cooking oil. Finally back in the poet’s room with the erasers, the two accomplices needed to decide what to do with the stolen items. The poet wanted to destroy them, but the biscuit said they must turn them into something positive instead. It produced the whittling knife the little girl had abandoned so many years before, now too dull for wood, but still sharp enough for carving erasers. The biscuit instructed the poet on how to carve, and told her to carve owls, an animal representing liberty and pride. Then they hid the tiny owls all around the residency house. If the novelist had to do any erasing, she could, but first she would need to find an eraser, and then only be able to erase in small doses.

Once the novelist settled down from her consternation at her missing erasers and realized the good that her co-resident and the cookie had done for her, she said, “You’ve done so much good for so many, little biscuit. What can we do for you?”

Hesitantly, the biscuit replied, “Well, I have always wanted to be eaten.”

The two writers were shocked, “Why?!”

“Isn’t that what I exist for?”

“Why do you think that?”

“I don’t know. Every story I have ever heard about a baked good involves it being eaten.”

“Don’t be absurd, little biscuit. Novels aren’t meant to be erased and your worth also isn’t created by you being destroyed!”

“Oh. Huh.”

“Besides, you smell like you would taste terrible. No thank you!”

“Well, okay then.”

But then the writers knew what they needed to do. That night, they stayed up late writing the story of a biscuit that was never eaten, who lived a fulfilling life of adventure and contribution to the world. And they put it up on the residency blog for the cookie, and any other baked good to read whenever such food items should feel unsure of themselves.

Pearl-moon/Helmikuu

an aptly-named month in 12 pictures

The first morning, I sat at my desk to start writing at 8AM. It wasn’t yet light, but blue outside.

The icicles on the theatre next door were the most impressive I’ve ever seen.  An armory of frozen daggers.  But by the end of the month, they’d been defeated by the sun and lay on the ground in hefty chunks.

Ulla kindly gave us a tour of the old church and its artifacts: medieval wooden sculptures, a baptismal font in a language no one has identified yet, a secret passageway.  And bell towers, apparently, have a tendency of burning down.

(We never did find out if there was actually asbestos in the organ (?!?) but I did learn a lot about Finland’s history with mining during that unexpected conversation…)

Every little lantern in the cemetery wore a puffy hat of snow.  Worship attire is climate-dependent, too, I suppose.

The winter light in Sysmä is so changeable and pretty it became a distraction.  I took many long walks to watch the snow glitter in the sun.

Villa Sarkia was as cozy as a Moominhouse, and the perfect place to delve into the mind of Tove Jansson between writing sessions, especially on the cloudier days. I was fascinated to learn that Finnish readers of the Moomins were surprised to find out the Groke was female upon seeing the English translation. The lack of gender is one of my favorite aspects of the Finnish language. (Also, Jansson’s illustrations for Finnish and Swedish edition of the The Hobbit, which I found at the library, are a dream come true.)

It always grew too cloudy by nightfall to see the stars, but it’s hard to complain when you get to see the moon in a clear blue sky during the day.

I watched so many spectacular sunsets from my window, my typing paused until the colors faded.  They seeped into my pages.

A day trip to the Haihatus gallery; so many styles and faces all by one artist.

There is no freezer at the Villa, but lucky for us Ulla made amazing homemade ice cream.

On our final weekend in February, we participated in a poetry open mic in Helsinki where I met lots of fabulous people – and won some raffle roses!

Kiitos paljon to Nuoren Voiman Liitto and the Sysmä library for this opportunity; Matka-baari for hosting our “Sanatakomo”; the teachers and students who showed us around their school and taught us to play “floor ball”; Tarja for befriending us, helping us organize our event, and taking so many photographs; Ulla for all her stories, wisdom, and ice cream; and of course my fellow word-smiths, Juho and Yavni.

Several people told us Sysmä might not exist in ten years.  Who knows?  But I’m grateful for my time there and will think of it every February, wherever I am in the world. It really was a month of pearls.

Abigail R. Epremian