Lätäkkö

Rinkka painoi hartioita, mutta matkaa bussiasemalta ei ollut pitkästi. Ohi harmonikkamuseon, ohi kirjaston. Pian olin jälleen keltaisessa huoneessa, jonka seiniin olin ennenkin liimannut tarralappusia siinä toivossa, että ne järjestäisivät itsensä uudella tavalla. 

Aloin purkaa reppua; jumppakuminauha, pikkuruinen suolapurkki, kolme kirjaa. Repun pohjalla lojui se tärkein.

Sitä kuvitteli pakanneensa mukaansa valtameren ja huomasi, että repusta valui pieni kurainen lätäkkö, jonka ääreen piti kumartua katsoakseen rikkonaista kuvaansa sen väräjävästä pinnasta. 

Ensimmäiset päivät etsin tarpeistoa. Ensin kiertelin taloa kaivurin toivossa, lopulta olin valmis tyytymään edes pieneen lasten hiekkalapioon, jolla olisin voinut alkaa lätäkköäni laajentaa. Työkaluja ei kuitenkaan löytynyt, vaikka avasin jokaisen oven ja oven takana olevan oven. Vaikka lämmitin saunan aamutuimaan, kiersin Suvisaaren ja Ohrasaaren. 

Lopulta päätin alkaa hommiin, haroin lätäköstä paljain käsin edes hieman juomakelpoista vettä ja talletin sen vanhaan suolakurkkupurkkiin. Pakotin kurkusta alas maanpohjan makuisen huikan. 

– Sameaa, totesin. 

Aloin siivilöidä vettä, lasketella sitä yhä uudelleen läpi marmorimurskeen, kvartsihiekan, tiimalasin hienon hiekan. Ruopata vesitilkalle allasta, kaivaa kuoppaa, laajentaa hitaasti reunoilta. Kynnenaluset mustina kaavin mutaista maata ja käsistä sekoittui aina lisää likaa jo hieman kirkastuneeseen veteen.

Joka toinen päivä olin varma, että tein kaivuutyötäni aivan turhaan. Lopulta minulla olisi vain pohjaton kuoppa ja tyhjä kurkkupurkki. Joka toinen päivä juoksin. Juostessani näin metsän varjoisat kohdat, joissa kasvoi lunta, kuulin tikan kaikuvan koputuksen, tunsin omien askelten kuminan maanpohjassa, ja palasin siivilöimään vettä varmana siitä, että se vielä kirkastuisi.

Äkkiä ajattomalta tuntuvassa tilassa aika otti salavihkaisesti kissapedon loikan sillä aikaa, kun huolettomasti kävelin ostamaan jäätelön ja raukein askelin kiertelin kyläteitä sitä syödessäni.

Palatessani keltaiseen huoneeseen, ymmärsin että lähes kaikki siivilöintihiekka oli valahtanut tiimalasin alakerrokseen. Epätoivon vimmalla aloin raadella kuopan pohjaa. Huusin ja kynsin, revin ja raastoin. Äkkiä maan alta alkoi pulputa vettä. Se ei suihkunnut paineella tai edes virrannut vuolaasti, mutta yhtä kaikki jotain kirkasta tihkui soran seasta. Hitaasti kuoppa alkoi täyttyä ja kun kaadoin siihen siivilöimäni vesitilkan, oli minulla vihdoin pienen pieni, mutta kirkasvetinen lammikko.

Kun oli aika pakata lampi rinkkaan ja kävellä rivakasti päivän ainoaan lähtevään bussiin, tuntui reppu kevyemmältä, sitä oli helpompi kantaa. 

Tuuli Kanervankallio, toukokuu 2022