Siirtymäajasta jäi muisto sankasta aarniometsästä. Molekyylit kulkeutuivat runkoihin ja juuriin. Kolme tietä liittyi yhteen, karttaan keltaisina merkityt, ympärillä luvuttomat järvet.
Linja-auto jätti minut peltikattoisen kivitalon pihaan. Luin sanomalehteä ja minua katsottiin kuin muukalaisia, joka olinkin. Oksan ja lehden, tien ja pihan välinen liitoskohta umpeutui, baari sulki ovensa kuudelta, jotta sienet ja bakteerit eivät löytäisi oksaan, tielle. Kaikki lähtivät jo ennen sitä, kuka mihinkin.
Yläkerran ikkuna taittoi tuulessa putoavista lehdistä mustia lintuja. Taivaanrannan metsä oli osittain sumun peitossa, eikä maston huippua näkynyt. Lapsi kolisteli polkupyörällään koulusta, mutkitteli reittinsä keltaisten pensaiden lomitse. Lintu yritti päästä eteenpäin, mutta putosi kohti maata. Tuollaisia mekin olimme, yritimme ja yritimme.
Huoneeni verhoissa näin tulevaisuuteni, lattialaudoissa menneen. Keittiön pöydällä basilikaa ruukussa, koneiden käyttöohjeita ja takuuehtoja. Kuuntelin sadetta, sen ääntä metallia vasten. Hengitin syvään, odotin sen päättymistä. Kun taivas yhtäkkiä selkeni, en tiennyt mitä ajatella siitä. Kuin eteeni olisi auennut loputtomasti mahdollisuuksia.
Pysähdyin autiotalon kohdalla, käännyin sen pihaan, mietin, kuka siinä oli mahtanut asua. Olin tullut rajalle, metsänreunaan. Lapsuus oli ohi, nuoruus vain muisto enää. Metsiä joihin unohtua, mennä pilvien läpi, läpi ruohon.
Urheilukentällä viivat jatkuivat edessäni loputtomiin ja tuuli meni kylkiluihin asti, kotelossa kolme hopeista nuolta, keskellä punainen kilpi, pystyssä hopeinen kirves. Väistin sadetta, katoksen alle, väistin itseäni, kunnes lähdin. Ensilumi sataisi aikanaan.
Joel Mäkipuro, lokakuu 2022
VILLA SARKIA 