“Tervetuloa Villa Sarkian syliin”, Sysmän kirjastotoimenjohtaja Riitta Kuisma sanoo minulle ja esittelee huvilan tiloja. Olen haltioissani. Tarkoitukseni on työskennellä residenssissä romaanikäsikirjoituksen parissa kuukauden ajan. Käsikirjoitus on alkutuotantovaiheessa. Työsuunnitelmaan olen kirjannut asioita kuten taustatyö, vanhan materiaalin editointi, kuvasto, kohtaussuunnitelma ja rakenteen laajempi suunnittelu. Kuulostaa insinöörimäiseltä – siis ei yhtään minulta. Villa Sarkian henki karistaakin nopeasti turhan pingottamisen.
Ensimmäisenä iltana lämmitän saunan, kokkaan ruoan, avaan viinipullon, sytytän kynttilät. Vaivun huvilan halaukseen, josta irtaudun vasta kuukauden kuluttua.
Luen paljon. Nojaudun kahvimukin kanssa kohti Sirkka Seljaa, Mirkka Rekolaa, Wislawa Szymborskaan, Johanna Venhoa, Edith Södergrania. Iltapäivisin luen romaaneja olohuoneessa, kun valo tulee viistosti ikkunasta sisään. Katson dokumentteja, luen Samuli Paulaharjun Lapin kertomuksia ja erästä väitöskirjaa.
Käytän kirjoittamiseen virittäytymisen apuna Luovan kirjoittajan työkirjaa (John Gillard, Art House, 2017). Kirjoitan sormiharjoituksia muutamina aamuina. Poimin parhaat lauseet koneen tiedostoon.
Päivisin teen kävelyitä Ohrasaareen. Katson, kun punavuokot nousevat harmaiden lehtien alta ja järvi vapautuu jäistä. Alan kehittää juonta. Se, minkä tuli olla loppu, onkin yhtäkkiä alku. Kohtausluetteloa en yhtäkkiä haluakaan tehdä – tai teen, mutta se ei tunnu johtavan mihinkään. Minulle riittää tässä vaiheessa, että tiedän, miten tarina tulee päättymään ja mitä tapahtuu alussa ja keskellä.
Muistan lukeneeni, että William Faulknerilla oli tapana kysellä henkilöhahmoilta kysymyksiä kuten miksi sinulla on likaiset kengät? Miksi peität arven kasvoillasi? Noudatan suuren kirjailijan neuvoa. Kyselen hahmoilta: kuka sinä olet, mitä teet siinä, miksi seisot huoneeni ovella, miksi sinulla on noin suuri takki ja sitä rataa. Ilahdun, kun huomaan, että Yhdysvaltain syvään etelään sijoittuvien ihanien tarinoiden lisäksi Williamilla on käypiä neuvoja tarinankertojille.
Syntyy kaksi uutta hahmoa: uusi näkökulmahenkilö eli henkilö, jonka tajunnasta käsin kerron tarinaa ja toinen kertoja. Heidän mukanaan tulee uudenlaista kuvastoa ja kieltä. Peräpohjolan murre välittyy kerrontaan. Kirjoitan henkilöille myös taustatarinaa ja menneisyyttä.
Residenssijaksolla ohjaan Sysmän lukiossa henkilöhahmo-workshopin puheviestinnän kurssin opiskelijoille. Kahden tunnin työpaja sisältää kaksi alustusta, joiden aiheita ovat henkilöhahmon rakennusaineet, dialogi, kaksi kirjoitustehtävää ja niiden purku.
Puhun siitä, mitä päähenkilöllä on oltava ja miten se esitetään tekstissä. Kai pauhaan kuin Kukkolankoski Tornionjoessa.
Tavoite/ päämäärä/pyrkimys!
Vahva halu saavuttaa tavoite! -> joutuu konflikteihin, kun yrittää saavuttaa tavoitteita.
Vastustaja! (tarinaan syntyy jännite ja ristiriitoja, koska tahtojen suunnat leikkaavat.)
Tarve tai sisäinen puute!
Sisäinen taustatarina tai sisäinen vastustaja!
Heikkous!
Poimin muistiinpanoistani olennaisimpia asioita esiin, joita joltakin osin hyödynnän itse työskentelyssäni:
ulkonäkö (voi kertoa henkilön tuloista, luokasta, työstä, etnisyydestä, uskonnosta, sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, yhteiskunnan arvoista tai muotitietoisuudesta
ympäristön kautta
teot
itselleen ominaisella tavalla toimiminen
tekemättömät teot, jotka käyvät ilmi vaikkapa ympäristöstä
epätyypilliset teot
aikomukset
puhe
mielenliikkeet
Kirjoitusharjoituksessa soitan kaksi kappaletta, Samuli PutronTavalliset hautajaiset ja EllinooranCarrien, joista opiskelijat valitsevat toisen.Laulun minästä kirjoitetaan oma henkilöhahmo. Henkilöhahmo luodaan etsintäkuulutusilmoituksen avulla. Ilmoituksessa kerrotaan hahmon ulkoisista ominaisuuksista ja muista sekoista kuten perheestä ja asuinympäristöstä. Lopuksi kirjoitetaan hahmon unelmia, tarpeita, vahvuuksia, heikkouksia, sisäinen vastustaja ja vastavoima.
Kahdessa tunnissa syntyy mielettömiä hahmoja unelmineen, heikkouksineen, päämäärineen ja puhetyyleineen. “Kotiin” kävellessäni mietin, kuuluisiko nuorten asua silloin tällöin Villa Sarkiassa.
Kun en kirjoita tai lue, joogaan, vaihdan ajatuksia toisen residenssiasukkaan, Jesse Anderssonin kanssa (mies, joka pelasti pääsiäisen herkuilla pääsiäispäivällisen alkupaloilla), käyn kirpparilla (ihania retrovaatteita), Kahvila Lintan kammarissa ja Sysmän Kinossa teatteritalossa (pimeän salin seinillä palavat lempeät lyhdyt, joiden alla on hyvä pyyhkiä kyyneleitä ja kietoa kädet itsensä ympärille, kun lopputekstit rullaavat). Ihastelen sysmäläisiä katujen ja teiden nimiä: “Pusukuja” ja “Akanmutka.” Ollaankohan Sysmässä erityisen herkistyneitä lemmen asioille ja ihmissuhteille? Saan myös mahdollisuuden kokeilla paikallista astangajoogaa kansalaisopiston kurssilla. Mikä elämys sekin! Suosittelen lämpimästi.
Loppukuusta Villa Sarkia saa seinäkyltin lahjoitusvaroin. Se asetetaan rakennuksen Väihkyläntien puoleiselle ulkoseinälle. Kyltti on läpinäkyvä, kuten usein kirjallisuuskin – paljastavaa, kaiken näyttävää.
Viimeisinä päivinä luen käsikirjoitustani. Se keveys, joka kutitti vatsan pohjassa ensimmäisinä päivinä, on tullut tekstiin. Hahmot ovat lähteneet omin päin viemään tarinaa suuntaansa ja minulla on ollut hyvä seurata heitä Villa Sarkiassa. Menkää vain, tulen kyllä perässä, olen toistellut. Uusia kohtauksia ja sivujuonia on syntynyt. Taustatyökin edistyi. Sitten, ei niin insinöörimäiseen tapaan, kirjoitin ja työstin uusia runoja.
Kuukauden päätteeksi suljen Villa Sarkian oven ja päästän sen halauksesta irti.
Kiitos Nuoren Voiman Liitto ja Sysmän kunta mahdollisuudesta kirjalliseen työskentelyyn sitä tukevassa ympäristössä.
Ensimmäisen kerran saavuin Villa Sarkiaan illalla, kun oli jo pimeää. Talo oli tyhjä – ja valtava. Iski kamala nälkä: söin, join ja ahmin kuin valmistautuisin suureen seikkailuun. Sitten nukahdin. Herättyäni aloin varovasti tutkia taloa, sen nurkkia – tempoa laatikoita ja ovia (uusia löytyi muuten komeroiden perukoilta vielä aivan viimeisinä päivinäkin). Ensimmäiset viikot olin talossa yksin. Korjaan, en sittenkään yksin. Keräsin kirjoista yläkammarin sängyn ympärille rauhoittavasti aaltoilevan kasan. Siinä meitä oli ainakin Maikki, Minna, Marguerite, Dora ja Diiva joitakin mainitakseni.
Sitten tuli Lotta ja asettui alakertaan. Yhdessä ihmettelimme taloa, sen ääniä, lunta, joka sen saartoi, pihaa, jossa kesällä epäilemättä on istuttu auringonnousuun asti ja joka nyt seisoi paikallaan valkeana kuin maalaus. Pian alkuun jännittävä Villa Sarkia olikin jo tuttu ja rakas: kellarin portaiden viileys varpaissa, olohuoneen ylitsevuotava runokirjasto ja upottava sohva, sauna, jonka saa päälle milloin mieli tekee – viereisen talon hiljaa helisevä tuulikello, katolla pomppiva varis. Sekä tietysti Sarkian sydän eli keittiö ja kaikki sen ruoanlaiton mahdollistavat mahtavat härpäkkeet!
Aamuisin laskeudun kammarista alas, keitän kahvin, matkalla kurkistan portaikon ikkunasta sään: kuinka iso kerros lunta tänään? Tätä seuraa toistuvasti sama havainto televisiohuoneessa. Punaiseen pukeutunut hangessa paikallaan seisova hahmo. Ehkä lapsi lähdössä kouluun vai sittenkin pienikokoinen aikuinen odottamassa tienposkessa jotakuta? Tai vain kiusallaan tuijottamassa minua? Ehdin ajatukseni kanssa aina jokseenkin tähän, kun muistan mistä on kyse. Asioita ja ajatuskulkuja, joita likinäkö tuottaa.
Suunnitelmanani on työstää Sarkiassa eteenpäin tutkimustani ja kirjoittaa novellikokoelmaa. Samat teemat risteävät molemmissa: sellaiset kuten tilan tuottaminen, sukupuoli ja feminismi. Jostakin syystä sukupuolen ja tilojen sijaan hakeudun kuitenkin teksteissäni toistuvasti tutkimaan ihmisiä jotka ovat ”tiloissa” päänsä sisällä. Onko se tämä tammi-helmikuu? Vuodenaika, joka tekee aina vähän kaistapäiseksi.
Vedän Sysmän peruskoululla normikriittisyys-pajan, jossa viimeistään päästään kuitenkin myös asiaan. Pohdimme ysiluokkalaisten kanssa yhdessä näkyviä ja näkymättömiä normeja liittyen tilankäyttöön ja yhteiskuntaan. Miten mm. sukupuolta, ihonväriä, seksuaalisuutta koskeva valta verhoutuu? Minkälaisia etuoikeuksia kukin omaa kaupunkitilassa tai vaikka koulun käytävillä. Työpajan päätteeksi äidinkielen opettaja jakaa oppilaille hiihtolomalukemiseksi Chimamanda Ngozi Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä -kirjan. Kirjalahjoitus on osa valtakunnallista hanketta, jota rahoittavat muun muassa opetus- ja kulttuuriministeriö, Otava ja ajatushautomo Hattu. Mikä ajoitus – maailmanhistoriallinen hetki, jota saan todistaa!
Takaisin tien toiselle puolelle, Sarkiaan. Kirjoittaminen alkaa luistaa. Syntyy uusia ideoita, joita alan luonnostella. Hyvä sekin, vaikka jos tarkkoja ollaan, suunnitelman mukaan pitäisi tarttua myös siihen mitä jo on, muokata tekstiä. Imen yläkammarin ikkunasta maisemaa, todistan kymmenet kerrat auringonlaskun Väihkyläntien kattojen yllä. Sen hetken, jona taivas on keskeltä vispipuuron värinen niin kuin verhot. Tekemistä helpottavat paitsi nämä pyhinä toistuvat rutiinit myös ajatus siitä, että tämän pöydän ääressä on istunut ja kirjoittanut minua ennen niin moni – ja taas jälkeenikin kirjoitetaan. Kuten Jukka Viikilä hienossa Finlandia-puheessaan sanoi: kirjoittaminen vaatii aiempaa kirjoitusta, tekstit valmistuvat toistensa kannattelemina.
Lopulta onnistuu jopa se, jota vastaan olen ensimmäiset viikot rimpuillut kuin kastemato matkalla koukkuun: puolivalmiiden novellien käsittely ja viimeistely. Hinkkaamismielessä onkin erinomaisen hyvä, että residenssijaksolla on päätöksensä, kuun vaihde on luonnollinen deadline, joka saa viimeisinä päivinä koko kehon keskittymään tekstin muokkaamiseen, lopulta siitä jopa nauttimaan.
Tulin niskat kireänä mutta lähden rentona ja levollisena, täynnä luottamusta siihen, että tekstiä syntyy eivätkä sanat tyrehdy. Kiitos upeat Villa Sarkia ja Sysmä – toivottavasti taas nähdään!
Päätin Villa Sarkiassa keskittyä asioihin, joihin arkena Helsingissä ei ole aikaa. Kirjoittaminen on niistä tärkein, tietysti, sitä vartenhan tänne toivoin pääseväni – työni kustannustoimittajana pyörii toisten ihmisten sanojen ympärillä, nyt olisi kuukausi aikaa etsiä omia sanoja ja miettiä niille paikkoja. Ja lukeminen! Yleensä luen päivät pitkät julkaisemattomia kirjoja, mutta täällä saisin keskittyä valmiisiin teoksiin. Niitä löytääkseen ei tarvitse edes poistua Villa Sarkiasta, sen kuin ottaa runokirjan hyllystä ja asettuu sohvannurkkaan. Mutta kuukauden aikana on selvinnyt, että kaikenlaiset muutkin asiat muuttuvat uudenlaisiksi, kun niitä saa tehdä omassa tahdissaan.
Otetaan nyt vaikka kävely. Kun arkimaailmassa kävelen, olen aina matkalla jonnekin, yleensä sinne on kiire ja olen jo myöhässä. Sysmässä olen tehnyt pitkiä kävelyretkiä, tökkinyt välillä vauhtia kirjastosta lainatuilla kävelysauvoilla ja välillä vain haahuillut. Miten paljon nähtävää onkin ihan vain kylältä lähtevien kävelyteiden varsilla, kun on aikaa katsella. Lumen alta pistävät korret ja oksat luovat pelloille ja pientareille taideteoksia, auringonlasku värjää taivaan ja talot, koivikot ja kuusikot laulavat omilla äänillään. Kun menee Majutveden jäälle, ei tarvitse pysyä tiellä, voi tehdä oman polun ja taivastella taivaan suuruutta. Samalla karisee tyhjän paperin kammo. Helsingissä pääsee harvoin kulkemaan puhtaassa lumessa, jättämään omat jäljet.
En ole lapsuuden jälkeen nähnyt niin paljon eläinten jälkiä kuin Sysmän kävelyretkilläni. Lapsena niitä oli aikaa etsiä, seurata ja ihmetellä, aikuisena pystyy kävelemään pitkiä matkoja näkemättä muualle kuin stressaantuneen päänsä sisään. Yhtenä päivänä kävelin suosikkireittiäni Suopellontietä, jonka joka mutkan takana avautuu vähän uudenlainen maisema. Aurinko paistoi mutta yöllä oli pyryttänyt, ja tie edessäni oli ihmisjalkojen koskematon: ennen minua lumisella kävelytiellä oli kulkenut vain kaksi nelijalkaista eläintä. Google-haku tuki muistikuviani koulukirjasta 30 vuoden takaa: helminauhamainen jälkijono saattoi hyvinkin olla ketun jättämä.
Jäljet lumessa ovat eräänlaista kirjoitusta. Toinen eläin lukee niitä eri tavalla kuin ihminen, eränkävijä eri tavalla kuin Googlea tarvitseva kaupunkilainen – ja sanojen etsiskelijä voi löytää niistä kokonaisia lauseita.
Lotta Sonninen
P.S. Kuvan jäljet eivät liity kettuihin.
P.P.S. Kirjastosta saa paitsi kävelysauvoja myös huippuluokan proosaa.
Ildefons, Durad and Rikku are characters from the novel ‘Hitchhike to Kilometer 0’, which we’ve been writing and editing in Villa Sarkia. We wanted to put them in Sysmä and see what happens, just for fun. The following story is in no way representative of our own experience in Sysmä, which has been productive and wholesome. We hope you enjoy reading as much as we enjoyed writing. Anete & Tom
Durad’s after party night vision
It was a late November afternoon when our heroes finally dropped their sports bags onto their bed. Yes, the spacious light blue room contained only one bed. They looked around as if another bed would magically pop up from one of the corners. But no. There was no other bed, no sofa bed, not even a decent armchair for short naps.
“This Rikku! Did he really think we are going to share a bed? What was the thing we applied to anyway?” Durad sighed and sat on the bed.
“Well, it’s a writers’ residency and it says we have a double room.” Ildefons was reading the contract they’d printed out the previous day.
Our heroes’ friend Rikku had suggested them to come and spend a couple of weeks in the residency in Sysmä so that they could enjoy the best that Finnish countryside had to offer.
“No, Durad, get up! I mean, if anyone could use a double bed, it’s me!” Ildefons protested.
Durad’s eyes shrank into ominous slits.
Ildefons continued: “I have a mission here and it involves getting to know the local beauties. I’m not going to bring them here to realize that they’re going to share a bed with an ugly bald head. No way.”
“I need my sleep and besides where the hell do you think I should sleep? Rolled into the blanket on the floor like a hotdog? No thank you.”
For a moment everything was silent besides the firework of looks between our friends. Clearly none of them was ready to give up the comfort.
“Sometimes you really get on my nerves. You should stop thinking so much of yourself, you stupid cunt. Come back to earth- you’re not a king of football or the sultan of Yogyakarta here. You can sleep on the floor just as easily as I can,” Durad said.
Ildefons wished he could just throw his friend out. It was late, they’d spent four hours on the bus and he was tired. He took a look out of the window, it was getting darker by the minute and he still wanted to go out today.
“Okay, you’re right. Let’s flip a coin. Heads or tails?”
Of course Durad lost. For some reason he was never lucky when it came to gambling. More than once had Ildefons seen his friend rage- pushing over the card tables and swearing he would burn every player in the rice fields.
Ildefons was ready for the worst. But thunder never came. Instead, Durad went to investigate the place. He was sure there would be something better than the stupid carpet.
And there it was. Behind the very first door was a room. Unfortunately, the chamber was rather cold and small. Trying to turn around, he hit his head so badly and he escaped from the room, leaving behind a trace of swearwords. Miraculously, opposite to this little cupboard there was another small dwelling space. It already reminded him of a room, even though it was a dollhouse compared to Ildefons’ palace. As soon as he’d dropped his bag and lay down on his new bed, a voice behind the door was shouting.
“So are you ready to hit the town?”
He sighed: “Aren’t you supposed to work here or something?”
Tiredness was slowly but persistently pressing his eyelids together.
“Come on, mas, we can write tomorrow. First things first. Sysmä is waiting for us.”
Unhappily, Durad lifted himself to a sitting position. He knew that his friend was not going to go without him. According to Ildefons’ calculations, a man alone in bars looked creepy. He needed a partner in crime. Someone to go out with and to dump whenever the situation got hot. Durad was tired of it.
“How about we go tomorrow when Rikku comes?” Durad asked.
Ildefons came in. He’d dressed in his prettiest clothes, styled his hair with some stupid gel and worst of all, poured a disgusting perfume over himself. The cloud of citrus, wood and Muscat was floating dangerously close to Durad’s sensitive nose.
“Get away from here with this terrible stink- you’ll ruin my sleeping environment,” Durad shouted.
“Come on. Don’t you get it, we have to get there before Rikku. We have to check out the situation, do a pre-selection so that everybody would get their fair share. We’ll get the nice ones, mas. Rikku will have the leftovers.”
“Whatever.” Durad didn’t try to hide his grumpiness. He stood up just to make sure smelly Ildefons would be out of his territory. And maybe going out wasn’t that bad an idea? After all he needed to buy incense to get rid of the disturbing smell.
***
Sysmä was quieter than they’d expected. It felt as if, as soon as darkness had hit the streets, the crowds had hid themselves into their homes.
“What makes you think there were ever any crowds in this place? It reminds me of a town that has survived a nuclear disaster during the seventies. Probably half of the population is badly mutilated and hasn’t been out since.”
A lone shiver ran all the way down along Ildefons’ vertebra. He hadn’t seen a single girl on the streets. In fact, he hadn’t seen anybody.
“Surely they’re all already drinking. It’s so dark outside, what else is there to do?”
They passed a tiny bank building that didn’t look like it had been open for some time. On the door hung a sign “Happy Easter”. Heavy wind blew the bank door wide open. Ildefons jumped of fear.
“Well, see, they have cash machines! Surely these are not from seventies!” Ildefons said loudly as if trying to scare off some disturbing thought. He smiled and Durad smiled as well. But Ildefons could see that they were not smiling about the same thing. It didn’t take long for him to notice that the cash machine was hanging out of the wall. It was still connected with all these colorful wires but in no means would Ildefons go and try to take some money out of there. He was trying to remember if he had taken any money out in Helsinki? All he could remember was drinking piña coladas on the ship and waking up on the bus.
“Why do I have a feeling that Rikku has something to do with all that?” Durad was investigating the machine more closely.
Ildefons didn’t want to hear any of Durad’s crazy theories now. Where the hell were the girls and this stupid Matkabaari he’d found on Google Maps?
Finally Durad stopped. The Matkabaari on their left looked no less deserted than the rest of the town. The sign was bleached so that you could hardly read the name of the place and inside it looked dark and empty.
“What the hell?” shouted Ildefons and he tried to find a phone from his pocket. It could not be that late yet. The screen of his phone presented him the time: 5.15 PM.
“Well it closes at 5PM. We’re just tiny bit late, mas,” said Durad and he patted his friend on the back.
***
Ildefons went to sleep drunk with disillusion, but awoke with renewed hope to an alarm clock set to go off at an ungodly early hour.
Today Rikku would join them and the triumvirate would be complete. Rikku was a local, he’d probably know all the secrets of Finnish rural life. Ildefons was sure that their friend would take them to hidden farmhouses with wild underground parties, where unruly young ladies with a healthy blush on the cheeks from haymaking in the summer would ask our friends to dance. With this cheerful mental image in front of his eyes, he stood next to Durad’s bed, trying to shake some life into his comatose baldheaded friend.
“What the flying fuck, Ildefons?” Durad grumbled with a growl coming from the deepest dens of his body. He checked the time on his mobile phone and the annoyance on his face only grew bigger. “It’s five o’clock in the morning, mas! Can you never let me sleep?”
He rubbed the glue from his eyes before continuing his rant. “Fuck my life! For a year straight, every single morning some random religious lunatic woke me up with a megaphone. Now that I’m finally out of Indonesia, my so-called best friend decides that he’s an early riser. I thought you would transform into a night owl as soon as we’d hit European soil, that you’d be the kind of pub tiger that would only go close to a bed before the first sunrays if a girl insisted on joining her there. Tell me, Ildefons, why was it so necessary to wake up so early? Are you afraid that the Matkabaari will be closed again?”
“Mas, don’t tell me you have forgotten.” Ildefons looked at his friend with big eyes. “Rikku is arriving! I’m sure our luck is about to turn.”
“Fair enough, Ildefons, but why do we have to wake up so early for that? Do you want to vacuum clean and dust the whole house before the arrival of his royal highness? Unroll a red carpet on the porch? He’s barely the pope, is he?”
“I think you’ve misunderstood me, dear Durad- when I said that Rikku is arriving, I didn’t mean that he’s arriving today. I meant he’s arriving now, like in an hour or so.”
“What the fuck? Couldn’t that Finnish retard take a later bus?”
“Apparently not. Seems that there was no other bus today. But don’t worry, I’ve already prepared some of the morning porridge I’ve found in the cupboard.”
***
With a healthy breakfast in their stomachs, Ildefons and Durad set out for the bus station. Which, they had forgotten, was just a block away from their villa, just like anything else in Sysmä.
Standing at the bus station at 5.10, with almost an hour left to wait, our heroes experienced proper cold for the first time in over a year. Sure, they had been cold a couple of times in Indonesia. So cold that they had to don a light sweater on the motorbike every time the temperature plumped under 25°C. But nothing could’ve prepared them for the bone chilling frost of a Finnish winter morning. It started with their finger tops. Then toes and ears followed. By the time that icicles started to form under their noses and Ildefons was absolutely sure that he’d lose at least one toe to amputation, Something Amazing happened. There were people! Hoards of them! Badass grannies flew by on scooters, people somehow managed to balance themselves on bicycles, teenagers were wearing what, in Ildefons’ opinion, could only be described as summer clothes. He prayed the bus would arrive soon, out of fear that the frostbite he started to feel in his groin would leave irreparable damage to his manhood.
But, as ever, the waiting was totally worth it and when the bus pulled up at the bus station and Rikku stepped out on his sandals and in Bermuda shorts, Ildefons skipped the usual greetings and pleasantries and came straight to the point:
“Is there anything we can do in this hellhole? Something fun? Even the son of an undertaker would think this place looks dead.”
“No worries, guys,” Rikku answered, “We could go for a walk in the woods. It’s a little bit too late to forage for mushrooms but I brought my bird watching book. What do you think, shall we go out and see what we can spot?”
Ildefons shrugged. “Isn’t there anything more- hm, how to say this diplomatic, thrilling? Something that wouldn’t put me straight to hibernation?”
“Well, I’m not sure if there’s enough snow already, but we could get skis or snowshoes. I’ve heard there’s some great trails around.”
Durad, who until now had been quietly smoking a cigarette, pushed Ildefons aside and said in a threatening voice: “Let me spell it out for you- is there anything we could do that involves either copious amounts of alcohol or hot naked chicks, preferably both. And don’t say the shop, we already checked it and it will be a cold day in hell before I pay three euro for a can of piss beer.”
***
And so, Rikku took our heroes to a shop that sold sahti. According to the Finnish boy, sahti was a farmer’s ale strong enough to bowl over an adult elephant and put him in a drunkard’s sleep for at least a fortnight. When Durad saw the 5 liter canister, he immediately uncapped it and before Rikku had time to shout “Don’t do that, you silly idiot!” the baldhead took a huge swig straight from the bottle. No sooner than the liquid had found a way through his gullet, Durad spit it out again, as if he was a gargoyle.
“Sorry, mas,” Rikku said, “I forgot to tell you that you have to add yeast and wait a couple of weeks for it to ferment.”
Luckily it had started to get dark. Finnish winter days usually passed by quicker than anybody could say ‘vitamin D’. It was time to go to the Christmas trail. Finally some action, Ildefons thought. There should be mulled wine and at least one virgin.
Disappointment couldn’t be bigger when Ildefons tasted the glöggi on offer. This was nothing more than glorified grape juice.
“Dude, there’s not even alcohol in mulled wine?” he gasped, “And I thought that finding alcohol was a challenge in Indonesia. Boy, was I wrong!”
Rikku pointed to a couple of children, hiding under a hedge and wishing all passers-by a Merry Christmas. “Look at those innocent little sheep. How can we drink alcohol in front of them without traumatizing them for life? Before you know it, one of those seven brothers gets so wasted that he starts chasing them through the snow with an axe.”
***
By that time, however, Ildefons was so impatient that he resorted to the last option. They would explore the hotel bar, something everyone had warned against. When going on a hunt for female company, however, Ildefons had certain rules. First and foremost: never arrive at a party too early. A good party never really took off before 2 o’clock anyway. By the time Ildefons and his gang entered the bar, the DJ turned off the music. The security guys started noticing everybody that they had half an hour left to finish their drinks. Ildefons was closer to crying than smiling.
***
How the story ends.
-Rikku: Rushed to the gambling machines in the corner of the bar and started to shove in coins. Like every good Fin, he felt it his national duty to help fill the social security tills every once in a while. In half an hour, he managed to get rid of all his money. Devoid of any monetary means to get back home, he decided to go and live in the forest, using nature’s resources to survive. Rikku was last seen skinning a moose calf.
-Ildefons: Noticing that the DJ was a)young, b)blonde, c)beautiful and d)leaving the bar, he held onto that last straw like a child to a lollipop. He skipped after her like a puppy, stroke up a conversation about the latest pop charts songs and unthawed the Finnish beauty quicker than the daylong summer sun would the Lappish snow. To his immense relief, Ildefons soon discovered that the Finnish cold hadn’t permanently damaged his machinery.
–Durad: Waggled like a duck towards the villa and noticed something unusual in the sky. Green and white disco lights were dancing on the beat from his headphones. Durad was quite satisfied with the LSD he had taken before entering the bar. As he wanted to extend his trip into eternity, Durad locked himself up in the sauna, turned the heat up and passed out in a hot and blissful dream.
Kuun vaihteessa tuli kuluneeksi yksi kuukausi, eli puolet Sarkia -residenssikaudestani. Kuukauden aikana on ehtinyt jo vähän tottua Sysmän hiljaisuuteen. Siksipä Sysmän joulupolku 1.12. yllätti osallistujamäärällään. Lyhtyjen valossa satojen ihmisten keskellä polun halki kulkiessa tuli melkein haikea olo: enää kuukausi aikaa tehdä hommia!
Sillä töitähän tänne Sarkiaa tultiin tekemään. Olen itse käynyt läpi monenlaisia mielen minulle järjestämiä huijausyrityksiä: on ollut tylsää, jokainen naksahdus on kirvesmurhaaja katolla tai kummitus kirjahyllyssä, on ikävä kotiin ja kissojen luokse. On uskomatonta, minkälaista meteliä oma pää voi pitää, kun maailma ympärillä hiljenee. Mutta koska tänne tultiin nimenomaan vähävirikkeiseen ympäristöön pois normaaleista arkikuvioista ja kodin häiriötekijöistä, jotta kirjoittaminen etenisi, on ollut helppo päästä yli näistä hassuista ajatuksista ja vaan näpyttää menemään. Kävin myös lukiolla puhumassa kirjani aiheesta jo residenssikauden alussa, mikä asetti pään hyvin työrytmiin heti ensipäivinä.
Olen vakuuttunut siitä, että kotona en olisi saanut tehtyä tätä projektia yhtään. Kirjaimellisesti nolla sanaa olisi syntynyt, jos olisin jäänyt kotiin. Sama arki olisi jatkunut, suunnitelmia olisi ehkä kertynyt tähänkin liittyen, mutta yhtään varsinaista sanaa en olisi tiedostoon lisännyt. Tuskin olisin myöskään lukenut taustakirjallisuutta lainkaan niin paljoa, kuin täällä olen ehtinyt. Täydellinen hiljaisuus ja kirvesmurhaajien onnellinen puuttuminen kuvioista on aiheuttanut sen, että käsikirjoitus alkaa pikkuhiljaa muotoutua ja taustakirjallisuuden myötä ajatukset vahvistua kirjan sisällön suhteen. Yläkerrassa ollaan jo editointivaiheessa, mikä tietysti näin ensimmäistä versiota kirjoittaessa vähän pistää miettimään, mitä kaikkea olisin voinut vaikka editoida, mutta sitten palaan takaisin omaan projektiin, koska se on kuitenkin se, minkä minä juuri nyt haluan kirjoittaa.
Näin ensimmäisen pidemmän tietokirjan kanssa työskennellessä huomaa hyvin, miten prosessi on hyvin erilaista verrattuna kaunokirjallisiin teoksiin. Ei voi niin spontaanisti ensimmäisessäkään versiossa näpytellä menemään vaan pitää vilkuilla kirjallisuutta ja pohtia mieleen nousevia kysymyksiä aiheen tiimoilta. Miettiä tarkkaan, että tulee tietoa, eikä vaan mutua. Onneksi internet-yhteys toimii ja maailma on hyvin laajalti käytettävissä myös täältä Päijänteen mutkasta. Facebook on osaltaan häiriötekijä, mutta sitä kautta selvitin rakkailta kollegoilta myös pari lähdekirjaa lisää ja saan referenssini oikein, kun en sentään koko yliopiston kirjastoa ole tänne onnistunut raahaamaan (yritys oli kova).
Sysmä itsessään on ollut melkoisen sympaattinen. Paikallinen kuntosali on tullut tutuksi ja säiden salliessa pitkät päivittäiset kävelylenkit ovat avanneet ympäristölle ihan eri tavalla kuin tutuissa kotiympyröissä. Olen uhrannut kuppikivelle, käynyt rautakautista kalmistoa ihailemassa, vaeltanut liikuntareiteillä ja kokeillut muuten vaan uudenlaisia kävelyreittejä kartan ja gps:n avulla. Maisemissa on ollut ihailemista, sillä marraskuu oli yllättävän luminen, mutta toisaalta lumi on välillä sulanut kokonaan pois ja paljastanut erivärisiä sammaleita ja aluskasvillisuutta metsissä seikkaillessa. En muista, milloin olen viimeksi nauttinut näin paljon pelkästään ulkona kulkemisesta ja jalan seikkailusta. Tämä on ollut omiaan selkiyttämään ajatuksia kirjoituksen suhteen, sillä paikallaan istuminen ja näytön tuijottaminen harvoin saa jumahtaneita ajatuksia kulkemaan.
Paikallisuuksista on pitänyt kokeilla myös sahtia, jota on jo toinen satsi kaapissa käymässä. Tiinan sahtivierre on ollut helppoa käyttää ja lopputulos oli oikein hyvää ja olutmaista – niin maultaan kuin vahvuudeltaankin. Onneksi on kämppiksiä, joiden kanssa jakaa makuelämyksiä, mutta myös kumppanini ja vanhempani kävivät talolla kääntymässä tuossa yksi viikonloppu. Naapurissa olevalla Teatteritalolla tuntuu olevan melko useasti tapahtumaa: itse olen käynyt 4H-kerhon pyörittämässä kinossa katsomassa pari uutta elokuvaa. Kirjastosta on myös pianistin pitänyt noutaa nuotteja Sarkian pianoa varten ja sarjakuvia luettavaksi silloin, kun pelkän tekstin tuijottaminen uuvuttaa.
Marraskuussa tänne kärrättiin myös useampi laatikollinen kirjallisuutta Tarleena Sammalkorven ja Eila Kivikk’ahon perintönä. Myös aiemmat kirjoittajavieraat ovat jättäneet hyllyyn kirjoja, mutta Sammalkorven ja Kivikk’ahon kokoelma moninkertaisti kirjavalikoiman ja erityisen hauskaa on ollut löytää lempirunoilijoilta kirjoja, joita en ole ennen lukenut, sekä lukea ihan uutta runoutta (Kalevi Seilonen, Markku Paasonen, Tuomas Timonen ja Heli Laaksonen muutamia nimiä mainitakseni). Kokoelma on varsin kattava ja tänne voisi melkeinpä tulla pelkästään sivistämään itseään laajalla teoskokoelmalla, sekä selailemaan kirjoihin tehtyjä merkintöjä ja omistuskirjoituksia, jos oma kirjoitusprojekti ei olisi se pääasia.
Onpahan toisaalta tekemistä vielä seuraaville viikoille, mikäli oman tekstin kanssa rupeaa takkuamaan. Todennäköisesti vauhti kuitenkin saattaa jopa parantua, sillä tuntuu kuin residenssikauden loppu alkaisi pikkuhiljaa häämöttää. Uskon myös, että olen täällä ollessa oppinut jälleen kirjoittamaan tasaisella tahdilla, mikä on ihan loistavaa: projekti etenee muutenkin kuin vain ideatasolla! Pystyn varmasti hyödyntämään tätä palautettua projektin edistämiskykyä myös kotoa käsin, mutta ilman Nuoren Voiman Liittoa ja Villa Sarkiaa tuskin olisin saanut pysäytettyä muuta arkeani läheskään näin tehokkaasti!
Alla muutamia kuvia: Villa Sarkia & Teatteritalo, Sysmän kirjakauppa, joulupolun pukki ja ympäröivää luontoa.
Tv. Essi, Turku
________
At the beginning of December I had spent half of my two months’ stay in Villa Sarkia. During the first month I have begun to get used to the silence of Sysmä. Which is why attending the Christmas path of the 1st of December was quite a shock with hundreds of participants. I also realized, I only have one more month to work here!
And working is what I’m here for. I’ve gone through many strange feelings arranged by my mind trying to outshout the silence here. Either I’m bored or every sound the house makes is either a ghost or an axe murderer. But because the silence and ”boredom” is exactly why one would come here to get away from the normal hubbub of home, it has been easy to just disregard these feelings and keep on writing. I also got a chance to visit the high school to talk about my subject and host a small workshop, which got my head into working gear already on the first days.
I am convinced I would have done nothing to actually write this project had I stayed at home. I wouldn’t have had the time to read all the back ground materials I have read here and even if I would have kept noting down ideas, I would very likely never even created the text-file for it. The complete silence and (fortunate) lack of axe murderers have endured a strong writing habit, creating not just a file, but some strong material and clear ideas on where I want this project to go. The other inhabitants are already editing their text, but maybe I’ll get a chance for an editing residency somewhere sometime later, when this first version is finnished.
Working with a longer non-fiction text it is easy to note how different the process is from fictional books. I cannot just keep on writing: I need to fact-check and re-check to stay true to the subject. Even though social media is sometimes a hindrance, here it has been also a useful tool to ask for help from colleagues. After all, I couldn’t carry the whole of the University library here (I did try though).
The town of Sysmä has been quite sympathetic. I’ve gotten to know the local gym and the local nature has become familiar with the long walks. I’ve sacrificed at the sacrificial ”cup-stone” (a piece of rock with small cup-like crannies where the ancient people used to and some modern practitioners leave sacrifices for local spirits – nowadays mostly coins or something edible), visited the burial mound from iron age and just travelled around with a map and a gps. The views have been varied: it has been an especially snowy November, but the snow has also melted to reveal all the colours of moss and undergrowth in the woods. I don’t remember when was the last time I have enjoyed my walks so much. It has been a good practice to get the thoughts flowing: staring at the screen of my computer just doesn’t do the same trick.
The local tradition of home-brewed beer has also been tested by me, the ”flatmates” and also by my partner and parents who visited the Villa the other weekend. The Theater House next door seems to be quite a lively place and I have had the chance to try their movies a couple of times now. The local library is also a good place to chill: I’ve gotten some sheet music for the piano and comics to read when only looking at the text makes my eyes tired.
During November the book collection at the Villa Sarkia got multiplied a few times: a Finnish art journalist testamented her book collection here and they are a beautiful mix of national and international literature. It will definitely be something to check out if my writing doesn’t, for some reason, keep going during the next few weeks.
I’m positive I will be writing like a maniac from now on too. I believe I can take this habit of everyday writing home, but I would never have been able to get to the rythm without the aid of Nuoren Voiman Liitto and Villa Sarkia!
Below I will post some photos: Villa Sarkia & The Theater House, Bookstore of Sysmä, Santa of the Xmas path and some surrounding nature.
VILLA SARKIA 